Lapsena isossa perheessä
koin
että minulla ei ollut omaa tilaa,
katosin metsään puun oksalle istumaan
tai uppouduin kirjojen maailmaan.
Etsin omaa paikkaa
tapaa ilmaista itseä,
kokeilin maalaamista
väritin vesiväreillä,
kirjoittamisesta löytyi paras ilmaisuväline itselle.
Nyt olin taas kadottanut itseni
olosuhteiden pakosta,
minulla ei taaskaan ollut omaa tilaa
rauhallista hetkeä kirjoittaa runoja ja kertomuksia.
Annan helposti periksi
kun kuuntelen muita ja muiden haasteita,
kyseenalaistin itseni ja sanomani
onko tämä itsensä ilmaisu, oma luovuus mitenkään tarpeellista.
Minulle oli,
aloin masentua
millään ei ollut väliä,
istuin paikallani
elämäni olikin tässä
merkitys katosi.
Ajan kuluessa tiedostin,
en voi antaa sitä ainoaa palaa itsestäni,
luovuuttani,
ja olla ja elää vain ulkopuolisten takia,
sisimpäni kapinoi.
Yhtenä yönä heräsin ja löysin taas kirjoittamisen
sanat ikäänkuin valuivat paperille
värit palasivat elämääni
kirjainten, sanojen ja lauseiden kautta.
Rakastan kirkkaita värejä,
haluan nähdä niitä ympärillä,
tyynyjä, verhoja
huovutettuja väripalloja, valoja.
Syksyiseen pimeyteen voi niin helposti piiloutua
luovuttaa ja antaa alakulon voittaa.
Kaikki on kiinni itsestä
voittaako sisimmässä valo vai pimeys, valinnan paikka.
Luovuuttaan
ei voi pakottaa
johonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.