Lapsena isossa perheessä

koin

että minulla ei ollut omaa tilaa, 

katosin metsään puun oksalle istumaan

tai uppouduin kirjojen maailmaan.

Etsin omaa paikkaa

tapaa ilmaista itseä,

kokeilin maalaamista

väritin vesiväreillä,

kirjoittamisesta löytyi paras ilmaisuväline itselle.

Nyt olin taas kadottanut itseni

olosuhteiden pakosta,

minulla ei taaskaan ollut omaa tilaa

rauhallista hetkeä kirjoittaa runoja ja kertomuksia.

Annan helposti periksi

kun kuuntelen muita ja muiden haasteita,

kyseenalaistin itseni ja sanomani

onko tämä itsensä ilmaisu, oma luovuus mitenkään tarpeellista.

Minulle oli,

aloin masentua

millään ei ollut väliä,

istuin paikallani

elämäni olikin tässä

merkitys katosi.

Ajan kuluessa tiedostin,

en voi antaa sitä ainoaa palaa itsestäni, 

luovuuttani,

ja olla ja elää vain ulkopuolisten takia,

sisimpäni kapinoi.

Yhtenä yönä heräsin ja löysin taas kirjoittamisen

sanat ikäänkuin valuivat paperille

värit palasivat elämääni

kirjainten, sanojen ja lauseiden kautta.

Rakastan kirkkaita värejä,

haluan nähdä niitä ympärillä,

tyynyjä, verhoja

huovutettuja väripalloja, valoja.

Syksyiseen pimeyteen voi niin helposti piiloutua

luovuttaa ja antaa alakulon voittaa.

Kaikki on kiinni itsestä

voittaako sisimmässä valo vai pimeys, valinnan paikka.

Luovuuttaan

ei voi pakottaa

johonkin tiettyyn aikaan ja paikkaan.