Syksyllä kerran.......

Päivä on aurinkoinen ja lämmin, vaikka olemme Kilpisjärvellä lokakuun lopulla. Olen patikkaretkellä ilman osoitetta, suuntana menenpä nyt tuonne päin ja valinnan perustana nousu ylöspäin aurinkoiselle puolelle.

Ajattelin vielä jatkaa matkaa tuohon suuntaan, jota kohti olen edennyt ehkä kaksi tuntia. Mutta ilma on niin lämmin, että pysähdynkin kiven päälle istahtaen kirjoittamaan, kynä ja paperia on aina mukana. Maisemissa on aina kehuttavaa, näen edelleen Saanan, Tsahkaljärven ja Kilpisjärvenkin tuolla kauempana ja tunturit ympäröivät minut joka suunnalla. Aurinko on keväisen lämmittävä, hanki, oikeastaan ohut lumikerros, kimaltelee. Lumessa näkyy välillä sopulien pienet polut, toisaalla on syvempiä painaumia, joita epäilen lumikon tekemäksi. Perustan epäilyni ihan vain silmähavaintoon, sillä näin valkoisen lumikon vilahtavan pakoon kauempana.

Taivalsin tämän päivän reittivalintaani toisaalta mitäänsanomattoman seudun halki, toisaalta ihan tarpeellisesti tässä paikassa. Kun silmieni kautta en saanut luonnosta voimakkaita värisävyärsykkeitä, niin mieleni sai myös tilaisuuden tyhjentyä poukkoilevista ajatuksista. Sain enemmän tilaa keskittyä kuuloaistimuksiin, esimerkiksi lumen ratinaan jalan alla. Mielenkiintoista olla läsnä tässä hetkessä kuulon avulla. Lumen ääni on niin erilainen astuessani hitaasti tai nopeasti tai jos lumi oli varjoisassa paikassa tai auringon jo pehmittämässä kohdassa tai maaston muotojen vaihdellessa. Ja kun tavallisia arjen ääniä ei ole häiritsemässä kuten liikenteen melua, koneiden surinaa, niin kuulee voimakkaammin tuulen suhinan, puron solinan tai jopa sopulin pinkaisun karkaamassa ulottuviltani. Ja ennenkaikkea kuulen sen takia tarkasti, kun en ole ruokkinut mielen pyrkimystä tuoda etusijalle työasioita, ruuanlaittoa tai muita asioita, joita en juuri tällä silmänräpäyksellä tarvitse yhtään mihinkään. Niiden aika tulee.

Tuttavani kertoi aloitelleensa patikointia, muutaman kerran oli käynyt jo poluilla. Mutta hän ei ollut päässyt sinuiksi sen kanssa vaan samoilee mieluummin metsässä koiran kanssa tutkaillen lintuja. Mutta eihän ole oikeaa tai väärää tapaa samoilla luonnossa. Toisille patikointi jonnekin kauas on omien rajojen etsimistä. Toki sitäkin voi tehdä niin monella tavalla, nopeasti paikasta toiseen, perille jonnekin. Ja takaisin, näin yksi etappi on saavutettu ja huomattu, että selvisin siitäkin haasteesta. Toisaalta voi olla niin, että kun saavutat vaikkapa Haltin huipun, tavoittelet jo jotain seuraavaa huippua, suunniteletkin jo sitä. Minunkin haaveeni oli päästä Saanalle ja se toteutui. Oivalsin siellä ja aiemminkin, että patikointi ja pääseminen jonnekin osoitteeseen ei ole itsetarkoitus, kuten tänäänkään en asettanut päämäärää vaan kuljin sinne mikä tuntui luontevalta. Tärkeä on saavuttaa hetki jokaisen askeleen kohdalla, tuntea miltä nyt tuntuu ja kuulla jokaisen jalan painalluksen tuoma äännähdys. Silloin patikoit omaa elämänpolkua, oivaltaen, että nyt on kaikki hyvin. Ei tarvitse tuntea surua menetyksistä, epäonnistumisista tai antaa mielen askarrella siinä, että mitä toiset minusta ajattelevat. Sellaisilla ei ole merkitystä tällä onnellisuuden hetkellä ja sitähän kaikki on. Tuon oivalluksen voi sitten myöhemmin hyödyntää kiireessä, työssä tai kohdatessaan epämiellyttävän tilanteen.

Hei, tuossahan on kaunis, kimalteleva pieni timantti hangella, vaihtaa väriä eri kulmista katsottuna. Onnekseni pysähdyin tähän, muuten ohi olisin kulkenut.

Sen verran mietin menneisyyttä, vedän hetkeksi osasia tähän hetkeen, että ilman kokemuksia työpaikoista tai kohdatuista ihmisistä, en olisi tässä. Kuten jo aiemmin ilmaisin, ne kaikki ovat askelmia ja ponnahduslautoja tähän hetkeen ja ihmiseksi kasvamiseen. Joka hetki minun on muistutettava itseäni, että minulla on kaikki mitä tarvitsen juuri nyt, vaikka kuljen yksin, vaikka ei olisi työtä tai omaa kotia. Eikä minun nyt tarvitse miettiä, onko silloinkin niin, kun olen vanha ja sairas. Voihan olla ettei sitä aikaa koskaan tulekaan.

Kun olen joka hetki valppaana, huomaan asioita kirkkain mielin ja tartun hetkiin, niin samalla luon tulevaisuutta. Paremminkin niin kuin, että teen valmiiksi suunnitelmia, joiden toteutumisesta en voi tietää, kun niiden aika tulee.

Tuo poro on varmasti loukkaantunut, se kävelee niin vaikeasti. Se näyttää naaraalta, vieressä kulkee urosporo ikäänkuin odotellen, että pääsetkös tänne päin. Näin huomioin ympäristöä samalla. Lähetän toivomukseni, että poron ei tarvitse kärsiä, se olkoon luonnon tapa hoitaa sairas eläin.

Me kaikki kuljemme omaa elämän patikkapolkua vaikka kulkisimme rinnakkain tai peräkkäin samalla polulla. Mekin mieheni kanssa koemme vastaan tulevat kumpareet ja polun liukkaudet eri tavalla. Välillä hän ohjaa minua, välillä minä opastan häntä. Huomaan milloin hän on peloissaan ja saatan ihmetellä, että miksi, nythän on kaikki hyvin. Selviää, että hänen mielensä on jo askarrellut ajatuksessa, että voimme vaikka eksyä, kun täällä sää voi muuttua hetkessä. Kysyin, miksi se pelottaa, olemmehan puhuneet kuolemastakin. Toki voimme joutua lumimyrskyn kouriin ja eksyä ja paleltua, mutta tietämättämme voimme joutua myös autokolariin, josta voi olla samanlaiset seuraukset. Ero on siinä, että mielemme askartelee tulevaisuudessa, luo uhkakuvia, kun tietää tämän paikan olosuhteet, mitä ne voivat olla ja lisäksi jatkuva säätilojen ennustusten ja varoitusten kuuntelu lisää tuskaa. Minä en tunnustanut itsessäni uhkarohkeutta jatkaa matkaa tästä tiedosta huolimatta, sillä juuri siinä hetkessä ei ollut pelättävää, minun oli hyvä olla ja päivänvalon aikaa oli vielä monta tuntia. Ja jos ilmantila muuttuu, hyväksyn sen, en ole ruumiiltani kuolematon, sielultani olen. En voi alkaa olemaan ”säikky kissa”, joka missaa tilanteen sen takia, että voi sattua jotain kamalaa.

Alkaa paleltaa, istuminen paikoillaan syysilmassa vaikkakin aurinkoisessa säässä tuo vilunväristyksiä pintaan. Lopettelen kirjoittamisen ja lähden palailemaan takaisinpäin. Tänään en patikoinut Haltille saakka. Ehkä en koskaan. En tarvitse välttämättä pääsyä sinne perille. Tämä riittää tällä hetkellä.