Viime kesänä, kun pojantyttäreni syntyi, syntyi minunkin päässäni ajatus kirjeiden kirjoittamisesta. Lapset asuvat kaukana, eikä ole mahdollista nähdä kovin usein. Kirjeiden kirjoittaminen on hakenut muotoaan, mutta koen sen kuitenkin tärkeänä. Ajattelin, että kirjoitan jonkinlaista ajankuvaa ja tunnelmia. Tämähän on kuin paluu menneisyyteen, sota-aikanahan kirjoitettiin kirjeitä puolisolle rintamalle ja myös sieltä rintamalta kodin suuntaan omille rakkaille. Tosin taisivat kirjeet olla silloin aika surullisenkin sävytteisiä tai jopa murheellisia. Yhden runonkin kirjoitin aiheeseen erään kirjoitusprojektin yhteydessä.

Terveiset täältä rintamalta / alkoi monen miehen kirjelmä / joita kotiväki kovasti odotti. / Iloitsi kirjeistä. / Pelkäsi / tietoa kaatumisesta / haavoittumisesta.

 

Kuulin muutama viikko sitten, että joku muukin on alkanut kirjoittamaan kirjeitä lapsilleen juuri samasta syystä kuin itsekin eli tuodakseen tätä ajankuvaa ja tuntemuksia lapsille tiedoksi sekä kertoen myös aiempia oman elämän tapahtumia. Kirjeitä olen kirjoittanut lastenlapsille silloin, kun on jotain mielessä liikkunut. Lähinnä jotain tapahtumia, mutta samaan kirjeeseen myös tunnelmia ja ehkä myös sitä, että lapsetkin oppivat tietämään, millainen mummu olen, kun olen tällainen etämummu. Nyt koronarajoitusten aikaan kirjoitan myös miltä tuntuu ikävä, kun ei voi tavata lastenlapsia. Lastenlapset syntyivät niin erilaiseen aikaan kuin itse ja omat lapset ovat syntyneet. Vaikka omankin elämän varrelle on mahtunut joitakin kriisejä, köyhyyttä, 90-luvun lamakin, niin onhan tämä ajanjakso koronakriiseineen kuitenkin aika erikoinen ja erityinen. Ja varmasti sävyttää pienten lasten elämää, vaikka suoranaisesti eivät siitä juuri nyt mitään tiedäkään, paitsi vanhempiensa kautta. Ainakin toivon, että lapset saavat elää omassa pienessä kuplassaan ja leikeissään miettimättä näitä tämän hetken rajoituksia.

 

Kirjeiden kirjoittelun lisäksi kirjoitan ja palauttelen mieleen omaa elämäntarinaa osittain mielikuvituksen kautta omien historiallisten tapahtumien lisäksi. Kirjankin ajattelin siitä tehdä, lapsille ja lastenlapsille luettavaksi. En niinkään tullakseni näkyväksi toisille vaan tullakseni näkyväksi itselle, käymällä läpi elämäntapahtumien kulkua. Sieltä tulee oivalluksia, miksi elämä on mennyt tällaisia polkuja, ainakin millaisena nyt tällä hetkellä sen ymmärrän. Ei minun elämässäni ole kummoisia tapahtumia, kerrottavia asioita, näin ajattelin, mutta kun näkökulman ottaakin toisenlaisen, niin sieltä paljastuukin erilainen ihminen kuin millaisena on elämänsä roolia vetänyt. Elämähän on kuitenkin periaatteessa kuin elämänpituinen näytelmä, jossa on erilaisia rooleja erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa paikoissa ja ajassa. Kyllähän ihmisillä on jonkinlaisia salaisuuksia, omia ajatuksia ja mielipiteitä, joita eivät edes läheiset tiedä. Tarkoitan lähinnä tunteita, joita pitää piilottaa, kun perusarkea eletään ja koettaa jaksaa päivästä toiseen kaikkina kriisiaikoina. Kunnes tulee helpompia aikoja ja huomaa ja miettii, että tätäkö minä haluan, tällainenko minä oikeasti olen, teenkö kuten muutkin, että sitku jään eläkkeelle alan elää omannäköistä elämää. Lapsiperheaika on ollut hienoa aikaa, enkä sitä vaihtaisi pois ja puolisokin on edelleen sama, mutta siltikin voi tehdä jotain omia juttuja, pieniäkin, eikä ole tilivelvollinen kenellekään. Lähinnä jollain lailla kateelliset ihmiset niitä rajoituksia yrittävät keksiä. Eivätkä omat jutut tarvitse olla isoja kuten minulla muutto toiselle puolelle Suomea, vaan voi kirjoittaa tai maalata ja harrastaa vaikka ei olisi lahjakkuutta, siis jonkun ulkopuolisen määrittämää lahjakkuutta. Sekin, että laittaa maalaamastaan taulusta kuvan lehteen tai oman kirjoitelmansa blogiin, saattaa aiheuttaa tunteiden myllerrystä. Ajatuksiin nousee olenko tarpeeksi hyvä, mieleen hiipii häpeää tai itsensä aliarvioimista. Mutta sanonpa tässä kaikille, että se mitä toiset ajattelevat tekemisistäni tai kenenkään tekemisistä, on vain mielipide eikä estä tekemästä aikomaansa asiaa, paitsi jos siitä aiheutuu haittaa jollekin toiselle.

 

Katsotaan peiliin ja nähdään siellä itsemme kaikkine lahjoineen ja erityispiirteineen. Ketään toista samanlaista ei maailmassa ole. Kukaan ei voi tietää, mitä jokainen sisimmässään ajattelee. Jokainen purkaa kirjoituksiinsa tai maalauksiinsa omaa mielenmaisemaa eikä se ole toisten arvosteltavissa. Toki sekin on helppoa nykyään. Ja arvostelija purkaa siinä omaa mielenmaisemaansa ja tuo omia erityispiirteitään esille. Tarpeellistahan tällainen kirjoittaminen ei ole mutta ihminen on myöskin sellainen tyyppi, joka haluaa ilmaista jollain tavalla itseään.