Minulla on koko elämäni ajan ollut pelkoja, jotka ovat vaikuttaneet valintoihini. Tai mistä sitä voi tietää mitä olisi muussa tapauksessa tapahtunut, kun on elänyt vain tämän elämän vain näillä valinnoilla. Joka tapauksessa monta kertaa on pelottanut, pelottanut päättää, minne menen, mitä haen. Ja pelottanut, mitä tästä seuraa, kun näin teen. Tai varsinkin se, että mitä muut sanoo. Eli pelottanut olla ja tehdä sitä, mitä itse haluan ja koen olevan minulle ominta. Lieneekö kenelläkään muulla ollut tällaisia pelkojen aiheita, jotka ovat haitanneet elämistä.

 

Menin rosenhoitoon saadakseni apua tähänkin. Huuhaata monen mielestä. Mutta hoidon kokeneena ja uskomattomia kokemuksia siellä saaneena, voin sanoa hoitojen auttaneen. Ainakin näitä hoidossa tapahtuneita kokemuksia muistaessa, moni pelottava asia menettää merkityksensä. Ja sehän on ihan sama vaikka kaikki olisi mielikuvituksen tuotetta.

 

Olen toki elävässäkin elämässä kohdannut pelottavia tilanteita ja selvinnyt niistä. Yksi oli kiipeäminen Italiassa Vesuviuksen huipulle. Loppumatkan sinne melkein konttasin pysähdellen ja tsempaten itseäni välillä ääneen puhuen. Kunnollista kaidetta ei siellä ylhäällä ollut, ainakaan en sitä huomioinut, pelkäsinköhän niin paljon. Ja alaspäin katsoessa näin tosi jyrkän rinteen. Mutta pääsin kuin pääsinkin huipulle ja katselin kraaterin kitaan. Matkatoverini jäi alemmille portaille odottamaan paluutani. Arvatenkin minulla oli voittajafiilis. Toki vasta palattuani tasaiselle maalle. 

 

Myös geokätköillessä olen päässyt kohtaamaan joitakin pelkoja kuten ahtaanpaikankammo tai korkeanpaikankammo. Ja niitä päin olen joka kerta mennyt pienen pään sisäisen neuvottelun jälkeen. Kuten kuvassa olevaan puuhun kipuaminen. Puu kasvoi ja kaartui järven päälle ja oksia oli vasta kaumpana.

 

Haukanniemen%20kieroin%20k%C3%A4tk%C3%B6

 

Rosenissa hoito eteni ja yhtäkkiä tunsin, kuinka suuri käsi painui suulleni (ei hoitajan kuitenkaan) ja sanoi ole hiljaa. Seisoin kaivon vierellä, kansi oli suljettu. En uskaltanut avata kantta, sitten kuitenkin keräsin rohkeutta ja avasin sen. Pelotti hypätä kaivoon, mutta se oli tehtävä, minun oli uskallettava kohdata pelkoni. Hyppäsin, vesi oli mustaa, kylmää, painoi rintakehää, en saanut hengitettyä. Tunsin sementtirenkaat ympärilläni, kipua, hengittäminen oli vaikeaa. Yritin hengittää sementtirenkaat auki. Vatsan alueella turvotusta, kipua. Makasin kasvoillani vedessä, olin pieni tyttö siinä mielikuvassa. Yritin nähdä pohjalle, olisiko siellä valoa, timantteja. Kesti kauan, vihdoin vihreä valo tuli läpi. Nousin kaivosta, olin iso valkoisissa vaatteissa, lähdin kävellen pois kaivolta.

 

Sydän hakkasi, henkeä ahdisti, tunsin tuon kaiken pelon läpi, sen pelon jota koin hoidon aikana tapahtuneessa mielikuvassa. Tunsin sen fyysisesti. Vaikka olin mielikuvassa. Siinä on paljon symboliikkaa ja nähtyäni tuon, ymmärsin oman elämäni tapahtumia paremmin.

 

Olin rohkea. Tuon kaiken uskalsin kokea. Kiukkua purkaantui. En suostu enää mitätöitäväksi.

 

Kaikki nuo tunteet, tunnelmat, koetut asiat ovat minussa mutta voin luopua niistä. Tietoisuus siitä, että kaikki tuo on ollutta ja nyt mennyttä ja selvitettyä, auttaa myös tässä hetkessä selviämään peloistaan.