torstai, 6. joulukuu 2018

Ystävyyden olemus

Hyvää Itsenäisyyspäivää!


Maa on niin kaunis … laulun sanoin, kynttiläkortin ja punaisten ruusujen saattelemana toivotin Hyvää Itsenäisyyspäivää ystävälleni saatellessani häntä viimeiselle matkalleen vanhainkodin kappelista kohti lopullista maanpäällistä matkaa. 

IMG_7222%20%282%29.jpg


Tunsin ystäväni vajaa kaksi vuotta ja siihen mahtui monenlaisia kohtaamisia viikon tai kahden välein . Kävimme yhdessä kaupassa, vaikka portaiden kulkeminen olikin rankkaa, kahvittelu oli tärkeä hetki tavatessamme, vaihdoimme mullat kukille, jutustelimme arkisista asioista, kampaajallakin kävimme ja jouluruokailussa. Viimeiset kolme kuukautta olin vierelläkulkija välillä hiljaisuudessakin ilman vaihdettuja sanoja.


En ollut hänelle, 87 vuotiaalle, hoitaja vaan ystävä Punaisen Ristin kautta. Ystävyys alkoi tällä tavalla mutta se kehittyi kahden ihmisen väliseksi läheiseksi ihmissuhteeksi.  En tiennyt hänen sairauksista tai lääkityksistä mitään, vaan ”hoidimme” terveyttä ulkoilemalla, keskustelemalla tai vain istumalla vierekkäin. Tämä meidän ystävyytemme, yhteinen matkamme hetken aikaa, oli merkityksellinen meille molemmille. Kiitollinen olen sellaisista sanoista kuin ”älä lähde vielä, tulethan taas”. Hieno tunne oli myös, kun hän kerran sairaalassa ollessaan vuoteessa maatessaan sanoi ”anna kätesi” ja puristi sitten molemmista käsistä lujaa melkein tunnin ennenkuin hellitti. Useilla kerroilla sairaalassa käydessäni hän nukkui koko ajan.


Kirjoitan tästä senkin takia, että sain seurata läheltä ystäväni lähtöä tästä elämästä, pikkuhiljaa hivuttaen kuolemaa kohti. Tuli tunne, että kyllä ihminen tietää, milloin elämä alkaa olla lopuillaan. Ystäväni päätti olla syömättä ja juomatta sekä lääkkeitä ottamatta. Sehän on luonnollinen tapa kuolla. Ja toivottavasti me ulkopuoliset voimme noudattaa sitä tahtoa. Näin uskon käyneen hänen kohdallaan.


Olen kiitollinen hänen puolestaan siitä, että hän pääsi viimeisiksi viikoikseen vanhainkotiin omaan huoneeseen. Hänhän oli asunut jo pitkään yksikseen. Joten yhden hengen huoneen rauha oli hieno asia loppupäiviksi. Kiitollinen voin olla myös siitä, että sairaalassa olo kokonaisuudessaan jäi lyhyeksi. Ystäväni sai asua omassa kodissaan melkein elämänsä loppuun saakka.


On paljon tapoja tuottaa hyvää maailmaan, maapallolle ja ihmisille, yksi niistä on ystävätoiminta tai joku muu vapaaehtoistyö. Kokemukset, tapahtumat, ilon ja innostuksen tunteet tai pelottavatkin tilanteet kasvattavat huomaamaan itsestä sellaisia piirteitä, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

torstai, 22. marraskuu 2018

Voimavarana haavoittuvuus

Masennus ja alakulo

kumpuaa tunteesta että en hallitse asioita

en ole riittävän hyvä ja arvokas

vaikka kaikkeni yritän


kun pienenkin valojuovan aistii

pidän kiinni

ymmärrän haavoittuvuuden

keskeneräisiä olemme kaikki

vaikka iso osa ihmisistä peittää sen

kiireen ja suorittamisen taakse


noidankehä kiertää

kunnes voimat loppuu ja putoaa rattailta

kaikki voi olla mennyttä

en olekaan se

jollaisena muut minut näkevät


jonkun loppumisella

kasvonsa menettämisellä

saa uuden alun

tuntemattomalla tavalla


taistelusta ja vahvuudesta voi luopua

ja itsensä arvostelusta

haavoittuvuus ja herkkyys ovatkin voimavara


kirjoitan niistä

koska ne ovat osa minua ja omaa totuuttani

lahja itselleni.



tiistai, 20. marraskuu 2018

Haavoittuvaisena

 

On vaikea myöntää

alakuloisuus ja saamattomuus

näyttää kaikille

oma haavoittuvuus

toisaalta paljastuminen helpottaa

tämä olen minä

en tarvitse siihen kannanottoa

 

herkkänä ihmisenä hakee sopivaa väylää

jossa porskuttaa

tietoisena ympäristöstään

 

tyylilajeja on monia

meitä mahtuu maailmaan useanlaisia

erilaisten ihmisten ja kokemuksien kautta

elämä soljuu

minuna ja sinuna

monimuotoisena.

torstai, 15. marraskuu 2018

Lievää masennustako

kirjoitettu jossain elämäni vaiheessa

 

miten saan itseni uskomaan

että olen arvokas

minulla on vielä tehtävää tässä elämässä

vaikka mieleni on mustassa labyrintissä

 

masennus

älä kiedo minua lonkeroihisi

anna minun kellua

löytää mahdollisuus

olisiko elämässä minullekin vielä jotain  

 

pyydän

älä ole minulle vihainen

olen vaan täysin eksyksissä

elämän varjoissa

 

välillä näen välähdyksen

valo on puolellani

kun pääsen ryömimään sen vaikutuspiiriin

 

valon ja varjon vakava leikki

pääni sisällä

 

toivomus

valojuova levenee

häikäisee silmiä

 

varovaisia valokylpyjä

kunnes varmuudella

jossain kohdassa

valo voittaa pimeyden.

 

 

Pohdin

otanko liian vakavasti

yhteiskunnan vaatimuksia

mietin

voinko elää omalla tavallani

pelko ulkopuolisuudesta rinnallani.

 

Tietoisuus uskoo

olen se mikä olen

haluan kylpeä

valossa ja hyväksyvässä rakkaudessa.

 

 

Marraskuu

juuri siksi kun se onkin minun syntymäkuu

saa pohtimaan elämän tarkoitusta

arvoituksellisuutta

arvaamattomissa ja syvissä tummissa vesissä.

 

 

keskiviikko, 7. marraskuu 2018

Kohtaamisia

 

Kohtaamisia 1

Olin nukkunut esiintymistä edeltävän yön yllättävän hyvin vaikka edellinen päivä oli ollut kauhea. Itkin, paruin omaa arvottomuuttani, turhuuttani ja tarpeettomuuttani ja hiuksetkin siinä tuli arvosteltua. Esiintymään kuitenkin lähdin, kun halusin laulaa. Menin ylärivillä olevan naisen viereen, kun siinä näytti olevan tilaa. Sanoin hänelle, että olen ensikertalainen ja hän vastasi, että yhdessä tässä ollaan. Lauloimme ja olimme jo loppupuolella, kun tämä nainen yhtäkkiä kesken laulun kuiskasi ”olen katsonut sivuprofiiliasi ja olet kaunis”. Hämmennyin todella, en uskaltanut edes katsoa häneen mutta toki pienen hetken jälkeen sanoin kiitos. Esiintymisen lopuksi halasin häntä ja sanoin ”kiitos sanoistasi ja kiitos opastuksesta ja neuvoista”. Hämmentävää. Hän ei todellakaan tiennyt kuinka kauhean tunnemyrskyn olin kokenut edellisenä päivänä. Kiitos sanoistasi.

 

Olen miettinyt jälkeenpäin kuinka tärkeää on vaan sanoa mieleen tulevia sanoja tuntemattomallekin. Jostain syystä ne varmasti tulevat mieleen ja ne ovat vastaanottajalle tarpeelliset.

 

Kuule ja näe kohtaamasi ihminen.

 

Kohtaamisia 2

Lähdin käymään spr-ystäväni luona sairaalassa. Ensinnäkin mietin, lähdenkö tänään vai menenkö huomenna ja kysyin sitä mielessäni. Päässäni alkoi soimaan laulu jotain sellaista kuin ”olen iloinen, että sinut kohtasin….” Se vastasi kysymykseeni, lähdenkö tänään käymään sairaalassa.

 

Ystäväni oli syvässä unessa ja viereisen vuoteen potilas oli kotiin lähdössä. Hän alkoi juttelemaan ja kertoi olevansa 91-vuotias ja asuvansa yksin, hoitavansa kaikki asiansa itse, pankkiasiat nettipankissa ja ajokortinkin oli saanut viideksi vuodeksi. Lisäksi hän harrasti monenlaista kulttuuria ja oli kiinnostunut lukemisesta ym ja lukikin ilman silmälaseja. Paljon oli kaikenlaista kremppaa kuulemma viime aikoina ollut, mutta hyvällä asenteella niistä selviää hänen sanojaan lainatakseni. Kaikki riippuu siitä miten niihin asennoituu. Jos ajattelee, että tämä hoidetaan tässä nyt, niin kaikki on paljon helpompaa. Kesällä oli jalkakin murtunut monesta kohti ja oli niveltäkin vaihdettu ja kaikki luulivat, että liikkumiset on tuon ikäisellä jo liikuttu. Mutta hän päätti jumpata omatoimisesti, itselleenhän sitä apua sillä saa. Aluksi kulki rollaattorin turvin mutta senkin heitti heti pois, kun se sallittiin. Hän oli ostanut jopa älypuhelimen rikki menneen vanhan puhelimen tilalle, ei hän nyt enää vanhan mallista osta, oli tuumannut ja suunnisti kauppaan, autollaan tietenkin. Huumoria ja asennetta riitti. Kovasti sanoi arvostavansa ihmisiä, jotka auttavat muita, ovat ystäviä, kun omaisia ei kaikilla ole lähellä.

 

Kiittelimme toinen toistamme kohtaamisesta, kun lähdin pois sairaalasta. Minä sain häneltä arvokasta tietoa, näin pirteän ja omatoimisen 91-vuotiaan. Toivottavasti hän kertoo myös tutuilleen meistä spr-ystävistä, joita voi saada seurakseen, jos tarvitsee saattajaa lääkärikäynneille tai kauppareissuille ja vähintäänkin ystäväksi.

 

Olipa jälleen uskomattoman hieno sattuma, joka johdatti kohtamaan tämän ihanan ihmisen spr-ystäväni lisäksi. Ystävääni pidin kädestä ja puhelin hänelle hiljaa, vaikka hän ei näyttänyt mitään kuulevankaan.