Jännitän, melkeinpä pelkään, kohdata ihmisiä, joilla on eri äidinkieli kuin itsellä. Ei muuten kuin siksi, että oma kielitaito on vanhentunut käyttämättömyyttään ja hautautunut vuosien taakse. En ole tarvinnut työelämässä kieliä enkä ole matkustellut juurikaan, joten taito on ruostunut. Minulla ei ole mikään hyvä kielipää enkä siten ole ollut kiinnostunut myöskään kielikursseille menosta tai muutoin harrastamaan kielillä puhumista. Harmillista mutta totta. Kaikki tieto ja taito unohtuu ja ruostuu, kun ei sitä käytä, kuten minulla on käynyt tässä tapauksessa kielitaidon kanssa. Kielitaito, useimmiten englannin kielen osaaminen, on tärkeää kansainvälistymisen takia. Kaupungilla tulee vastaan turisteja muista maista tai on maahanmuutajia tai opiskelijoita muualta, ei pelkästään oman maan kansalaisia.


Tiedän kyllä ja sanon myös, että maahan muualta muuttaneetkin pärjäävät ihan muutamalla sanalla, kun ovat rohkeita ja käyttävät niitä viittomien ja elekielen lisäksi. Ainakin minä omasta mielestäni ymmärrän heitä hyvinkin. Toki on eri tilanne, jos hoidat jotain asioita virastoissa ja pankissa. Siihen aikaan, kun minulle noin viisikymmentä vuotta sitten opetettiin koulussa kieliä, korostettiin ääntämisen ja kieliopin tärkeyttä. Kyllähän se oppi vaikuttaa, siis edelleenkin, vaikka tiedän, että ei ole väliä kieliopilla, kunhan saa sanotuksi jotain. Toivottavasti kouluissa nykyään korostetaan enemmän puhekielen tärkeyttä ja sitä että puhuu eikä mieti pelkästään sanamuotoja.


Tämän päivän nuoret oppivat englantia jo pienestä pitäen tv:stä, älykännyköistä ja tietokonepeleistä, onhan se ensisijainen pelikieli. Ja tietysti monet opiskelevat lukiossa tai yliopistossa, jossa kieliä opiskellaan pidempään kuin minun aikanani keskikoulussa. Jo päiväkodeissa ja ala-asteella on kielikylpyjä, jotka opettavat leikin varjolla muitakin kieliä kuin äidinkielen. On myös kielikursseja netissä tai kansalaisopistoissa eikä vaadi kuin rohkeuden mennä mukaan. Yhä useampi perhekin on kaksikielinen, jossa kumpikin vanhempi puhuu lapselleen omaa äidinkieltään ja näin lapsi oppii luonnollisesti molemmat kielet. Itse rakentaa itselleen suojamuurin/kielimuurin, jos puuttuu rohkeus vaan olla oma itsensä. Tärkeintä olisi yrittää ilmaista asiansa niillä sanoilla ja keinoilla mitä on ja saada sanottua sen mitä osaa.


Olimme mieheni kanssa pääsiäisillallisella ravintolassa tyttäreni ja hänen miesystävänsä kanssa. Mukana olivat myös hänen  vanhempansa. Ihan mukava kohtaaminen. Pöydässä puhuttiin kolmea kieltä, englantia, ruotsia ja suomea. Tyttäreni miesystävä ja hänen vanhempansa ovat ruotsalaisia mutta puhuvat sujuvasti myös englantia. Tämä on meille yhteinen kieli, jolla pystymme kommunikoimaan. Ruotsin kielestä ymmärsin muutaman sanan. Nämä ruotsalaiset vanhemmat puhuivat englantia ihan ymmärrettävästi ilman ruotsalaista korostusta mutta siltikin minun oli vaikea osallistua keskusteluun. Ymmärsin kyllä suurimman osan puhutusta, mutta oma osaamattomuuteni sai minut kääntymään tyttäreni puoleen. Hän käänsi asiani englanniksi puolestani, jotta pystyin minäkin osallistumaan keskusteluun edes jollain lailla. Tuntui, että ne muutamatkin sanat katosivat mielestäni, kun olin vieraassa seurassa. Uskon kuitenkin, että tutustumalla ja vaan rohkeasti sanoja sanomalla, elekielellä, sormella viisailemalla, voin minäkin pikkuhiljaa osallistua paremmin.


Sitä mietin, että kuinka kauan kielitaidon opittuaan menee, että pystyy täysin ilmaisemaan tunteitaan, tulee ymmärretyksi kokonaisvaltaisesti niin että on ihan sama millä kielellä puhuu. Moni on sanonut, että sitten on jo kotiutunut maahan ja kieleen, kun näkee uniakin sillä kielellä. Tai ajattelee kaiken vaikkapa englanniksi eikä niinkuin minä, että ensin pitää mielessään kääntää kuulemansa suomeksi ja sitten miettiä mitä sanoo ja sen kääntää englanniksi. Aika pitkä ja monimutkainen sekä aikaa vievä prosessi keskustella jonkun kanssa vieraalla kielellä. Siis minä olen tällaisessa vaiheessa. Kehitystä tapahtuu, kun luottaa itseensä eikä kuuntele oman mielen arvosteluja ääntämisestä tai tuliko kieliopillisesti oikein. Eikä ota myöskään kuuleviin korviinsa toisten korjausehdotuksia. Tiedän, että siihen on minulla vielä matkaa. Mahdollisuuksia on kuitenkin.


Tämä ruotsalaispariskunta luki syntymäpäiväpuheen pojalleen ruotsiksi, omalla äidinkielellään. Vaikka en puheesta paljon ymmärtänytkään, ymmärsin ilmeistä ja eleistä tunteet, mitä puhe herätti sekä lukijassa että kuulijassa. Varmasti tässäkin tilanteessa parhaiten pystyi omalla kielellään ilmaisemaan tunteensa juuri sillä tavalla kuin halusi, tarvitsematta käyttää kiertoilmaisuja. Rakkaus, vanhempien ja lapsen välinen rakkaus ja välittämisen ilmapiiri väreili selkeästi heidän välillään. Siihen ei tarvittu sanoja millään sanallisella kielellä. Tunteiden ja eleiden kieli on kansainvälinen.


Joka tapauksessa koin, että vaikka olin melko kielitaidottomana eri kieltä puhuvien seurassa, en tuntenut jääväni ulkopuolelle mistään. Olen enemmän kokenut ulkopuolisuuden ja hyväksymättömyyden tunteita joidenkin sukulaisten, ystävien tai työkavereiden seurassa, jotka eivät halua minun läsnäoloani siinä hetkessä jostain syystä. Uskon, että nekin tilanteet ovat olleet sitä varten, että opin olemaan oma itseni kaikesta huolimatta.