Olen kuin pieni Liisa Ihmemaassa. Sisälläni oleva pieni tyttö katselee sinisin loistavin silmin, luottavaisena maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Katselee, hymyilee, ihmettelee, ihastelee, rakastaa tietäen, että maailma ja ihmiset rakastavat myös.

Eräänä hetkenä tyttö huomaa kuinka maailma ja ihmiset siellä rikkovat puhtaan luottamuksen sirpaleiksi. Rakkaus ympärillä onkin muuttunut kateudeksi, tummiksi, paheksuviksi ilmeiksi. Eikä tyttö ymmärrä, miksi. Tytön luottamus on hajonnut, hänen puhtaaseen sisimpäänsä on tunkeuduttu , huijattu, että kaikki olisi universaalia rakkautta, jossa tämä tunne ympäröi kaiken.

Surullisena tyttö itkee kadotettua luottamusta, joka sirpaleisena ei eheydy hetkessä. Viha nousee pintaan, miksi joutuu tällaisen kohtelun kohteeksi.

Puhuminen, keskustelu, uudelleen ja uudelleen luotettavan ystävän kanssa puolitti surun taakan ja olo keveni. Uneen vaipui Liisa pieni.

Ajan virrassa kulkiessaan, Liisa ymmärsi, että tuo kaikki olikin universaalia rakkautta. Nuo ihmiset näyttivät ja pintaan nostivat haavat, joita tapahtuneet asiat olivat sisimpään piilottaneet ja koteloineet. Nyt niiden oli aika tulla esiin ja päästää viha purkautumaan. Tähän ymmärrykseen meni aikaa, tämän elämän aikaa, mutta pikkuhiljaa ymmärrys tapahtumaa kohtaan kasvaa.

Vielä hetken täytyy odottaa, että herkkyys ja luottamus kaikkea kohtaan palaa ja voi edelleen Liisana Ihmemaassa jatkaa kulkuaan.

Nyt itseni suojaan, Universaalin rakkauden ja Korkeimpien voimien huomaan.