Kävelin kaupassa ostoksilla. Huomioin keski-ikäisen pariskunnan ja heidän kanssaan kulkevat nuoret. Siinä vaiheessa en sen enempää kiinnittänyt huomiota heihin ennenkuin taas kohtasimme jossain kohtaa hyllyjen välissä. En aiemmin kuunnellut tai kuullut mitä he puhuivat, kunnes kuulin nuoren naisen sanovan isolla äänellä: ”en luovu siitä, olen saanut sen mummolta”. Ja toisti tämän saman toisenkin kerran: ”en luovu siitä, olen saanut sen mummolta ja se on minulle tärkeä”.

En ehkä aiemmin olisi sen kummemmin kiinnittänyt sanoihin mitään huomiota ellen itse olisi vasta-aikoihin tullut mummuksi. Ja ellen olisi juuri muutamaa päivää aiemmin miettinyt, miten saan hyvän yhteyden pidettyä lastenlapsiini, kun asun kaukana heistä ja kun en halua lahjoa heitä tavaralla tms. Oma epävarmuuteni siellä tietenkin nosti päätään, olenko riittävän hyvä mummuna sellaisena kuin olen vai pitääkö olla jotain muuta tai tehdä jotain eri tavalla kuin haluan. Eli ostanko lasten hyväksynnän jollain muulla kuin olemassaolollani. Kuulunko heidän elämään sellaisena kuin olen.

Haluavatko nykyajan lapset pelkästään syliä, läsnäoloa, metsässä kävelyä, luonnon tutkimista tai yhdessä lukemista, piirtämistä tms. Vai uppoutuvatko he pienestä pitäen älykännykän pelien kiehtovaan maailmaan, jolloin tällaisen mummun toiminta vaikuttaa sellaisen rinnalla vanhanaikaiselta. Vaikkakin mielestäni erittäin tarpeelliselta opettaen myös läheisyyden ja läsnäolon merkitystä sekä tavallisten asioiden tarpeellisuutta jokaisen elämässä tässä kiireisessä ja pinnallisessa maailmassa. Pieniähän ne lastenlapset vielä ovat, viime vuonna syntyneet, mutta kasvavat niin erilaisessa maailmassa kuin omat lapseni. Vaikkakaan mielestäni kehitys ei vie siihen suuntaan, etteikö myös mainitsemiani asioita tarvita.

Kehitys on ihan hyvä, mutta olen silti sitä mieltä, että älykännykkä tai muutkaan laitteet eivät korvaa lapselle perusturvallisuutta, läheisyyden tarvetta eikä sosiaalisia kontakteja, vaikka ne seikkailuja ja jännitystä sekä ajankulua tuovatkin mukanaan ja uusien asioiden oppimisessa ovat hyviä apuvälineitä. Ja juuri niin, että ovat apuvälineitä. Ne koukuttavat ja luulemme, että emme pärjää ilman niitä, niiden kautta tulevaa tietoa tai virtuaalikavereita, joita voi olla tuhatmäärin.

Toivon, että saan viedä lastenlapseni myös luontoon ihmettelemään sen monimuotoisuutta ja miten siitä pidetään huolta osana meidän kaikkien elämää. Tai ihan mihin tahansa muihin tavallisiin ja arkisiin juttuihin sekä sylittelyyn ja tutustumaan kirjojen kautta lukemisen saloihin ja sen kautta tuleviin oivalluksiin ja luovuuden kehittymiseen. Lapset voivat sitten vastaavasti opettaa minulle älylaitteiden ja muun nykytekniikan käyttöä. Ja voisimme vaikka kirjeitä kirjoittaa eikä pelkästään fb:ssä hymiöitä lähettää. Onhan tutkittuakin tietoa, että kaikki nuoret eivät osaa lukea tai kirjoittaa kunnolla, vaikka niiden luulisi olevan perusasioita. Varmasti sitten ovat taitavia tekniikassa tai kielitaitoisia. Riittääkö se?

Nämä ovat vain pienen mummun mietteitä tässä kohden elämää.