Olen lukenut vuosien takaisia päiväkirjamerkintöjäni. Kerron niissä tapahtuneita asioita, ihmisten kanssa kohtaamisia, missä olin, minne menin, mutta vain tosi vähän olen kertonut tunteistani. Ainoastaan silloin olen niistä kirjoittanut, jos olen tuntenut todella syvää vihaa tai pelkoa, voimakkaita tunteita. Rakkaus, lempeys, kevyt olotila näkyy jossain määrin runomuotoon kirjoitetuissa sanoissa mutta eivät muutoin nouse eläväksi, tunteita herättäväksi tekstiksi. Tietenkin minä jossain määrin muistan niistä tunteista, mitä kirjoitushetkellä olen kokenut ihan vaan sen kirjoitetun perusteella. Sieltä vuosien takaisten merkintöjen kautta näen hyvin virallisen itsen, jonka on pitänyt koko elämänsä pidätellä tunteitaan saamatta lupaa ilmaista niitä luonnollisesti ja spontaanisti. Kotikasvatuksen tai kodin tunneilmastonko takia olen näin pidättyväinen. Olen kontrolloinut sanomisia ja tekemisiäni, jotta en loukkaa toisia. Olen suunnitellut päässäni mitä sanon tai miten missäkin tilanteessa käyttäydyn. Tämä kaikki ainakin sen takia, että en ole kelvannut omana itsenä, minulle on asetettu velvollisuuksia ja toiveita mikä minusta pitää tulla, millainen olla tai mitä opiskella tai laittaa vaikkapa ruuaksi. En ole halunnut epäonnistua. Joten kaikki tuo aiheuttaa räjähdysherkkyyttä, joka tapahtuu sitten, kun tipahtaa se viimeinen pisara.

 

Varmasti yksi syy, miksi päädyin lukemaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä, on myös se, että oppisin näkemään sen ajan itseni tämänhetkisessä valossa. Olen saanut tässäkin välissä näiden kuluneiden vuosien aikana erilaisia kokemuksia, tavannut monenlaisia ihmisiä, jotka kaikki ovat kuorineet minusta kerroksia, joita olen kasvattanut herkän sisimpäni ympärille. Tiedostan, että kontrollointi on tuonut minulle turvallisuutta. Ja tunteiden ilmaiseminen, varsinkaan kovin voimakkaiden, ei ole kontrolloitua. Niiden kautta paljastuu sisäinen, pienen avuttoman lapsen olemus, joka on laitettu tiukkojen rajojen sisään.

 

Vuosien takainen irtirepäisy senaikaisesta asuinpaikasta, työpaikasta, maakunnasta, ihmisistä on ollut matka kohti vapaampaa ja vapautuneempaa itseä. Minua, joka voin myös ulkoisesti ilmaista sisäistä itseä sillä tavalla kuin on minulle luonnollista. Pakenin lapsuudessa metsään, puiden oksille istumaan, katselemaan oravien hyppelyä oksistossa. Mielikuvittelin itselleni omannäköistä elämää, jota toki en silloin tiennyt olevan muuta kuin se lapsuudenkodissa opittu malli. Mutta tietoisuus kyti jossain sisällä jostain muustakin. Lapsuuden malli on ollut senaikainen malli ja siten turvallinen.

 

Noita aiempia tekstejä lukiessani olen huomioinut, että vieläkin kontrolloin. En koe edelleenkään olevani riittävän arvokas, etenkään muille, koska edelleenkin peilaan itseäni ja tekemisiäni, muuttojani jne toisten kautta. Pitääkö minun ilmoittaa ja kenelle, kun muutan tai teen jotain muutosta. Olenko velvollinen pitämään sukulaiset ja muut ihmiset ajantasalla asuinpaikasta, työpaikasta tai lasten elämästä.

 

Elämä on loppujen lopuksi lyhyt, on se vaikkapa keskimääräinen 70-80 vuotta. Tai lyhyt siinä mielessä, että suurimman osan elämästään miettii, onko yhteiskuntakelpoinen, sukulaisille kelvollinen tai muita yhtä vangitsevia ajatuksia. Omassa vankilassaanhan sitä enimmäkseen kuitenkin on, kun miettii mitä toiset minusta ja tekemisistäni ajattelevat.

 

Minulla ei ole ensisijaisesti tarvetta avautua muille tunteistani. En koe olevani yksinäinen yksin ollessani. Varmasti olen vaikea elämänkumppani, kun kaipaan niin paljon tilaa ympärilleni, hiljaisuutta, luontoa ja omaa aikaa. Ihmispaljous ja hälinä, hajut, turhanpäiväisyys saa minut välillä vihastumaan ja vetäytymään kuoreen. Enimmäkseen minun itseni on itseni kanssa elettävä ja jos tunnistan näitä asioita itsessäni, vain minä voin niitä muuttaa, jos koen siihen tarvetta. Itseasiassa viihdyn hyvin näin itsekseni. Sanokoon vaikka joku sukulaiseni, että olen kummallinen, en siis normaali, enkä siis hyväksyttävä. Toisaalta aistin, että he ovat uteliaita tai jopa kateellisia siitä, mitä olen uskaltanut tehdä.

 

Pitkä matka pitää joskus tehdä, löytääkseen sen pienen lapsen, joka sisällä haluaa huomiota ja joka pyytää olemaan oma itsensä niine puutteineen tai vahvuuksineen, joita itsellä on. Vahvuuksien löytäminen vaan on välillä vaikeaa, kun ne puutteet ovat niin pinnassa. Kaikki se mitä en osaa, on tuotu niin voimakkaasti esille ja ne ovat varmuudella minulla tiedossa. Ja niinpä niitä on oppinut piilottamaan, ainakin yrittämään sitä.

 

Olen sisältäni herkkä, sisäinen helmi on edelleen kuoren suojassa. Herkkyys näkyy myös herkkyytenä hajuille, äänille, ihmisille. Mutta alan hyväksyä itseni tällaisena. Ja pärjään vaikka minulla ei olekaan tälläkään hetkellä kuutta ystävää, jotka kuollessani olisivat kantamassa arkkuani. Tuollaisen olen joskun jonkun viisaan kuullut sanovan, että jokaisella pitäisi olla ainakin kuusi ystävää juuri tuon takia. Onneksi tuhkaus on yleistynyt, uurnan kantamiseen tarvitaan vain yksi ja senkin voi tehdä hautaustoimiston tai seurakunnan edustaja. Minun maallinen elämäni on siinäkin tapauksessa saanut toiveeni mukaisen arvokkaan lopun.