Tunnen ja näen

kuinka hän on kadonnut itseltään

sulkee pois myös ympäröivän maailman

ulkopuolelleen

on liikkumatta hiljaa

toivooko mielessään

menisi jo pois tuo ”ystävä”


istun vieressä

silittelen hartioita

pidän kädestä

läheisyyttä

hiljaa olemista

läsnäoloa

kärsivällisesti opettelen istumaan rauhassa. 


IMG_7103%20%282%29.jpg


Onko minun haluni liian voimakas

kunnioitanko toisen eleetöntä tahtoa olla omassa olotilassa

yksin,

vaikea tietää

kommunikointi takkuaa

ovatko käyntini hänelle täyttä tuskaa


uskallan siltikin vierellä kulkea

vanhenevan ystäväni rinnalla

sillä kaikki tuo sulkeutuneisuus

liikauttaa myös omia tuntoja, ihmisyyttä, yksinäisyyden kokemuksia

joita hänen kauttaan peilaan


voiko ihminen kadota ihmisten keskellä

tunteettomuuden seitin vangiksi

omaan maailmaan,

sitä miettiessä

jokin ovi minussa raottuu

tukahdutettu naiseusko, ihmisyys tai minä itsenäni

haluaa tulla löydetyksi 


itseäni pohdin

kehotietoisuuttani

tunteiden ilmaisemista, 

millä tavalla?

laulaen oma ääni kuuluville

tanssien kehon tuntemusten avaamista

uneksien näkyväksi tulemisesta

itse itselleni

olla omanlainen

kuten annan ystäväni olla

oman elämänsä vahva persoona

itsemääräämisoikeudella.