Elämäntehtävästä näkee usein juttuja ja kuulee puheissa asioiden merkityksistä ihmisille sen kautta, onko niillä jotain korkeampiakin tarkoituksia. Moni miettii ehkä nelikymppisenä tai viimeistään viisikymppisenä, että joko saavutin kaiken mitä halusin. Moni miettii myös uutta työpaikkaa tai jopa heittäytymistä pois turvallisesta päivätyöstä saadakseen elämälleen sisältöä. Ja ainakin hypätäkseen pois oravanpyörästä. Lapset ovat jo kasvaneet ja on aikaa itselleen ja omille haaveilleen. Tämäntyyppisesti minäkin aikoinaan mietin ja uskalsin toimia perinteitä uhmaten 55-vuotiaana ja tehdä täydellisen elämänmuutoksen.

 

Ehtikö nuorin sisareni toteuttaa kaiken, minkä halusi, kun hänen elämänsä päättyi vähän yli neljäkymmentä vuotiaana neljä vuotta rintasyäpää sairastettuaan kaikkine raastavine hoitoineen? Hän kasvoi samassa perhepiirissä, sai samanlaisia eväitä elämäänsä kuin minä, kuopuksena toki jotain erilaista, mutta hänen valintansa elämänpolullaan olivat toisenlaisia kuin minulla.

 

Tarkkaan en kaikkea tietenkään tiedä mitä hän saavutti tai mikä oli hänen elämäntehtävänsä. Sisareni oli varmastikin hyvä hoitaja sen ajan kuin hän ehti työskennellä poliklinikalla, teho-osastolla ja kätilönäkin. Hän sai kaksi lasta, jotka olivat vielä pieniä, kun hän kuoli. Hän ei ehtinyt nähdä omien lasten kasvua eikä voinut vaikuttaa siihen, millaisessa perheessä he saavat omat elämäneväänsä. Heidän isänsä ei ollut täysipäiväisesti siinä tehtävässä ja minäkin sain olla vain lasten raha-asioiden edunvalvojana. Sisareni oli taitava käsistään, hän ompeli vaatteita itselle, nukeille ja lapsilleen kuten myös minun lapsille. Hän oli hyvä kummitäti vanhimmalle pojalleni, Kikki Röysänen, kuten poikani häntä hellästi kutsui. ”Kikki vain kujeilee” sanoi poikani, kun soitti kummitädilleen eikä tämä vastannut. Toisella kerralla poikani soittaessa hänelle, sisareni vastasi ”Kikki Röysänen” ja siinä riitti taas ihmettelemistä, mistä hän arvasi, että kummipoika soittaa. Pikkuisen ehkä olisi dna-kauppias ihmetellyt, että kenelle soitti, jos puhelimeen olisi vastannut tuon niminen henkilö.

 

Ehkä tuossa kerrotussa hänellä olikin elämäntehtävää kerrakseen tähän elämään. Monesti tuittuilin hänelle kuolemansa jälkeen ja tuskastuneena kyselin, että miksi annoit minulle tämän edunvalvontatehtävän. Vaikka tiesinkin, monesti siitä oli puhuttu hänen sairautensa aikana, että juuri minusta on siihen. Ja hän teki täysissä sielunvoimissaan testamentilla minulle sen tehtävänannon. Ja vaikka en kovin paljon saanut sisareni lapsia tavata heidän ollessaan sijaisperheessä, olin kuitenkin hoitanut niin hyvin heidän raha-asiansa, että heillä oli mahdollisuus vaikka mihin täyttäessään täysi-ikäisyytensä. Sitä en tiedä, kuinka he ovat sen toteuttaneet.

 

Sisareni tarina oli lyhyt, mutta kuten edellä kirjoitin, paljon hän ehti saada aikaan, tavata paljon ihmisiä, auttaa heitä, hoitaa kotia ja lapsia, tehdä kaunista jälkeä käsityötaidoillansa, olla kummitäti pojalleni. Toki siihen lyhyeen elämään mahtui surua ja turvattomuuttakin alkoholistimiehen kanssa. Ja iloa tanssi- ja tanhuharrastuksen kautta, jossa pääsi matkustamaan ja edustamaan kotipaikkakuntaa ja nuorisoseuraa myös kilpailuissa.

 

Sisareni kuolemasta on jo yhdeksäntoista vuotta. Muistan hänen iloisuutensa ja ystävyyteni häneen oli silloin läheisempi kuin muiden sisarteni kanssa, olihan meillä vain kaksi ja puoli vuotta ikäeroa. Välillä vieläkin toivon, että hän kävisi henkimaailmasta huikkaamassa, hoidinko riittävän hyvin hänen antamansa tehtävän, vaikka sen itse tiedänkin, että parhaani tein. Varmistus olisi paikallaan (hymyilen).

 

Ehkä elämä onkin liian pitkä, lyhyemmässäkin ajassa voisi saada kaikki elämäntehtävät tehtyä ja päättää tämä fyysisessä olomuodossa oleminen. En tiedä, sainko minä tai sisareni riittävät eväät kotoa, kaikista ihmissuhteista, työpaikoista, parisuhteesta, lasten kasvatuksesta tai muista matkalla tapahtuneista iloista, suruista, tapaturmista tai sairauksista, toteuttaaksemme näillä eväillä kaiken sen, mitä olemme halunneet täällä elämässä tehdä. Vai onko se edes tarpeellista. Kuvittelenko vain, että kun olen jotain itselleni tärkeää saanut tehtyä tai sanottua, voin olla tyytyväinen ja onnellinen. Ja elää loppuajan joka hetkestä nauttien.

 

Tai sitten koko tämä elämä on se elämäntehtävä ja siihen kuuluu elämäntaitojen oppiminen syntymäperheessä, kaikissa muissakin ihmissuhteissa, erilaisissa työpaikoissa ja oman elämän tapahtumissa. Kaikki matkan varrella vastaan tulleet tapahtumat ja opitut taidot ja tiedot auttavat taas seuravasssa hetkessä, jotta ei tekisi samoja virheitä. Eli itsen kasvattamista elämäntehtävän tai siis tämän elämän kautta. Uskalletaan päästää irti vanhoista tavoista ja uskomuksista ja uskalletaan elää kuin itse haluaa. Ja jossain vaiheessa huomaa, että pienilläkin asioilla saa itsensä ja toisetkin onnelliseksi. Siinä se tämä elämän tarkoitus on kokonaisuudessaan.

 

IMG_7125%20%283%29.jpg