Erään naisen fiktiivinen kasvutarina.

 

    Anni oli rauhallinen, iloinen tyttö. Syrjäkylällä asuvana touhua riitti pihapiirissä. Eipä sieltä muualle tehnyt mieli eikä ollut mahdollisuuksiakaan lähteä. Paitsi juoksemalla tai yhteisellä polkupyörällä naapuriin. Siellä toki riittikin kavereita siihen aikaan. Saatiin peli aikaiseksi milloin vain, sen verran naapurustossa oli lapsia ja kun kaikki kelpuutettiin mukaan niin pienet kuin isotkin. Siinä pienimmät oppivat sosiaaliset taidot kaikessa tohinassa, välillä juostiin pakoon, kun tuli hieman kiusattua isompiaan.

 

    Niin se nuoruus kului, koulua käytiin ja Annikin pääsi jo ylemmille luokille kirkonkylälle. Naapurin lasten ja jopa poikienkin kanssa oli kisattu kotitantereilla monet kerrat. Nyt jo melkein aikuisena, kisaaminen muuttikin muotoaan. Myös Anni alkoi huomata naapurin Veikon vähän eri silmin kuin aiemmin, ei vain leikkitoverina. Veikko oli vanhempi joten hän oli silmäillyt Annia jo pidemmän tovin mutta antanut ajan kulua ja Annin kasvaa nuoren neidon mittoihin.

 

    Tämä ei jäänyt Annin äidiltä huomaamatta. Hän alkoi jo valittelemaan vaivojaan ja puhui melkein päivittäin kuinka hän tarvitsee apua. Ja avun antajaksi joutui Anni, joka oli vanhin tytöistä. Mielelläänhän Anni auttoi, oli niin tottunut jo tekemään kaikenlaista. Mutta vaatimukset lisääntyivät, Annin elämä oli sitä, että koulun jälkeen oli kotiaskareet kotitehtävien lisäksi eikä enää voinut lähteä naapuriinkaan piipahtamaan.

 

    Pikkuhiljaa Anni huomasi, että aikaa Veikon kanssa seurusteluun ei enää tahtonut löytyä. Nuoret ovat kuitenkin kekseliäitä ja tapaamispaikkoja löytyi vaikka eivät kovin pitkäksi ajaksi.

 

    Ammattiin Anni sai kuitenkin kouluttautua. Se oli hoitoala, talouskoulun jälkeen perushoitajaksi. Se olikin hyvä ammatti hänelle, olihan hän jo tottunut kotona hoitamaan vanhempiaan ja heidän asioitaan.

 

    Äiti kielsi edelleen nuorten suunnitelmat. Nämä nuoret olivat kuitenkin toisilleen sitoutuneet eikä Veikkokaan muita katsellut. Naapureina asuivat edelleen, molemmat olivat omissa töissään, Veikko maanviljelijänä kotitilallaan ja Anni keskustan vanhainkodissa hoitajana. Hyvä hoitaja olikin, työhönsä sitoutunut. Tapailivat milloin pystyivät. Katkeruuttakin siitä tuli, kun ei itse voinut päättää omasta elämästään ja tehdä omia valintoja. Niin, ei voinut vai oliko kasvanut siihen, että näin on. Vanhempien kunnioitus oli myös taustalla. Ehkä tuohon aikaan vielä oli vanhemmilla enemmän valtaa lapsiinsa ja lapset eivät uskaltaneet tehdä niinkuin he itse olisivat halunneet. Vanhempien kunnioituksestakin voisi puhua. Tai voihan se johtua luonteestakin, Annin kiltteys aiemmin kuvattujen lisäksi varmasti oli myös syynä.

 

    Aika kului, Anninkin olisi tehnyt mieli mennä naimisiin ja saada pitää omia lapsia sylissään. Mutta niin vaan ei onnistunut tapahtumaan. Annin äiti oli vastustava voima, hän ei hyväksynyt Veikkoa vävykseen. Mikähän lie ollut syynä, tuttu ja turvallinen naapurin poika, Veikko ei kelvannut Annin äidille. Anni kävi töissä, hoiti äitinsä asioita ja äitiäänkin, oli tyytymätön välillä, toisaalta taas teki niinkuin oli oppinut. Rakkaus vanhempiin oli velvollisuus, muuttunut sellaiseksi.

 

    Annin äiti joutui sairaalaan eli oli kulunut näin jo vuosikymmeniä. Annikin oli jo melkein viidenkymmenen. Niinpä tuli se hetki, jolloin äidin voimat pettivät ja oli aika lähteä täältä ajasta.

 

Anni ja Veikko vihittiin heti hautajaisia seuraavana päivänä.

 

Tarina on kuvitteellinen, mutta totta ainakin toinen puoli. Kuinka helposti haluaa lastensa toteuttavan omia toiveitaan ja saattaa loppuun toteutumattomia unelmiaan. Lapsen ehkä on vaikea tehdä kuten itse haluaa, ei usein tiedäkään miten ja kunnioitus vanhempiaan kohtaan on voimakasta. Tilanne voi kehittyä riippuvuuteen niin monen asian kautta.