Olen monen ihmisen kanssa keskustellut muutamaankin kertaan ”sattumoisin” sellaisesta, että voimme jopa omia lapsiamme painostaa menemään johonkin haluaamme suuntaan. Valitsemaan haluamamme harrastuksen tai ammatin. Jostain syystä.

 

Sydämessäni tunsin ihanan tunteen, kun kun lapseni viestitti muutama viikko sitten, että on hänellä ihanat vanhemmat. He, lapsemme, ovat hänen sanomanaan saaneet harrastaa lapsuudessaan monenlaista asioita ja opiskeluissakin on vain tuettu, vaikka suuntaa on hänkin vaihtanut useamman kerran.

 

Kiitollisuudella ja liikuttuneena otin vastaan hänen arvostuksensa meitä vanhempia kohtaan. Palute oli ihana kuulla juuri tässä vaiheessa. Aikuiselta lapselta.

 

Jokaisella meillä on oma polkumme ja voimme vain sallia lapsemme tai kenen tahansa itse löytää oma tiensä ja paikkansa, vaikka meillä olisi kuinka selkeä näkemys, mikä se voisi olla. Tai joskus voimme lempeästi tuuppia johonkin sopivalta näyttävään suuntaan toivoen hänen sieltä löytävän taas oman polun päähän. Jokaisen elämäntehtävä löytyy yritysten ja erehdystenkin kautta.

 

Vanhempana toivoo olevansa niin viisas, ettei pakota lapsiaan harrastamaan tai opiskelemaan jotain, mitä itse olisi halunnut, mutta ei ollut mahdollista.

 

Jonkin verran olen huomannut henkiselläkin puolella, että meitä tänne opettamaan tulleet ihmiset haluaisivat, että oppilaat seuraisivat juuri sitä heidän viitoittamaansa tietä. Kuitenkin olisi heidänkin tärkeä huomata jokaisen ainutlaatuisuus. Ja että oppilaat tarvitsevat tätä koulutusta ja näitä taitoja vain yhdeksi osaksi työkalupakkiinsa, juuri näitä tämän opettajan opetuksia. Näiden henkisten opettajien tärkeä tehtävä on lempeästi kulkea rinnalla tukien ja opastaen löytämään oma polkunsa. Juuri sen omannäköisen. Opettaa olemaan kriittinen oikeassa kohdassa, jotta oppii kysymään, kyseenalaistamaan ja huomaamaan lopulta, että jokainen itse valitsee suunnan, jota kohti kulkee ja jollaisella tavalla itseään ilmentää täällä maapallolla.

 

Myös itse välillä kamppailen kaikkien käymieni kurssien ja koulutusten antien kanssa. Mietin, miten voin tätä käyttää omassa elämssäni, saanko tästä ammatin ja toimeentulon. Vai käytänkö tätä vain itseni kehittämiseen.

 

Monien, monien itselle asetettujen kysymysten ja ystävien kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen olen saanut vastauksia ja päätynyt siihen, että käymistäni kursseista on jäänyt minuun jälki (työkaluja) ja kaikki opettajat ovat olleet minulle hyviä ja voimakkaita peilejä. He ovat tulleet minulle opettamaan, ei vain sitä nimenomaista asiaa, vaan myös kasvamista ihmisenä ja ottamaan haltuun omat voimavarat ja vahvuudet. Tai jollekin kurssille minun on vain mentävä tavatakseni siellä jonkun tietyn ihmisen, tulevan ystävän tai hetken kanssakulkijan. Nämä opettajat ja kaikki kohtaamamme ihmiset työssä tai vapaa-ajalla, osoittavat meille yleensä ne kaikkein kipeimmät asiat meissä itsessämme. Vaikka kuinka haluaisin sanoa jollekin ihmiselle, että olet ärsyttävä, niin sekin ärsyttävyys, minkä toisessa näen, on myös minussa jollain tasolla. Ne kuvastavat omia heikkouksia, jotka pitää myöntää ja tunnustaa niiden olemassaolo. Vasta sen jälkeen niistä voi tulla meille vahvuus, ymmärrys ja siunaus. Kaikelle löytyy tarkoitus, joskus vasta vuosien päästä.

 

Tärkeä oivallus on ollut se, että minun ei tarvitse seurata juuri sitä opettajan viitoittamaa tietä, vaan kaiken oppimisen kautta löydän oman tapani elää ja auttaa kanssakulkijoita tämänkin työkalun avulla. Ja sen tavan löydän ja valitsen itse. Hyvä opettaja osaakin väistyä oikealla hetkellä, kun hän on tehtävänsä tehnyt. Niin minunkin pitää osata, kun minä muita ihmisiä opastan.

 

Kompastelen varmasti edelleen ja ihmettelen kaikkea itsessäni, mutta palaan silti siihen, että itse teen valinnat peloistani välittämättä. Valitsen rakkauden kautta.

 

Haluan lähettää kaikille tapaamilleni ihmisille rakkautta. Olen kiitollinen heidän kohtaamisestaan, vaikka ja koska he ovat nostaneet esiin myös minun huonoja puoliani.

Elämänpituinen oppikoulu jatkuu vielä. Kiitos Elämälle.