Valmistautuminen.

Parasta on laulaa kuoroharjoitusten toisella kerralla kuoronjohtaja sanoi ”olen järjestänyt teille keikan”. Niin siinä sitten silloin ja parilla seuraavallakin kerralla äänenavausten ja jumpan jälkeen harjoittelimme messuun tulevia lauluja.

Ei minun ääneni siellä varmaankaan paljon kuulu, ei erotu joukosta, näitä mietin, että lähdenkö ollenkaan keikalle. Mutta jos jokainen siten ajattelee, niin montako laulajaa sinne lähtisi laulamaan. Toki kuorossa on paljon, suurin osa, monia vuosia mukana olleita ja tottuneetkin esiintymään. Siispä päätin mennä, yhdessä olemme kuoro, jokaisen ääni muodostaa sen.

Laulaessani en kuule omaa ääntä, kuorolaisia on paljon enkä erota ääntäni. Kuulen kokonaisuuden, en tiedä laulanko hiljaa vai lujaa ja nuotin vierestä. Tunnen äänen värähtelyn koko kehossa ja yhdessä laulaessa värähtely tuntuu voimakkaammalta.

Yksi haasteista on se, etten ole koskaan laulanut kuorossa saatikka laulanut muutenkaan. Esiintymiseen tarvitaan jokin esiintymisasu, entisillä kuorolaisilla varmaan sellainen on. Emme siihen saaneet juurikaan ohjeistusta muuta kuin sopivat kirkkovaatteet, mitähän se sitten tarkoittaa. No, eihän minulla sellaisia ole, kun en kirkossa käy. Siispä laitan vaatteet ja katson mihin se riittää. Ehkä minut laitetaan takariviin näkymättömiin. Eli minä menen sinne keikalle koska haluan kokea kehossani äänen tuoman värähtelyn, haluan laulaa hallelujaa ja muutamia muitakin lauluja, sillä ne eivät ole perinteisiä virsiä, sellaisia kuin olen kirkossa tottunut veisaamaan. Rummutkin säestävät meitä, laulamme lauluja, jotka svengaavat. Kirkkoon on hyvä saada monenlaisia ihmisiä, eivät kaikki ole uskovaisia ja tällainen messun ohjelmisto avaa ovia. Kirkko on akustiikaltaan hyvä ja myös sopiva paikka rauhoittumiseen.

Keikkaa edeltävinä päivinä pelonsekaisin tuntein jännitin, mutta sitten ajattelin, että tänne maailmaan on tultu elämään ja kokemaan asioita. Tämä kuorohaaste on yksi niistä, joten tulta päin. Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella.

Esiintyminen.

Niskat jumissa, jännittyneisyyttä, maha sekaisin, kurkussa limaisuutta, jota kakistelen. Siinä päivän aloitus. Tuntia ennen paikalle, lämmittelyt, äänenavaukset ja lauluharjoitukset. Kuoron miehillä oli ykköset päällä, ja olisin minäkin saanut huivin harteilleni, samanlaisen kuin muillakin naisilla mutta en halunnut. Ja menin kyllä takariviin, tosin olin silloin keskellä korkeimmalla paikalla ja näkyvillä. Parhaalla paikalla itselleni, näin kuoronjohtajan ja pystyin keskittymään vain siihen näkemättä muuta seurakuntaa.  Ja olin jo päässyt tänne saakka, itselleni laittamani haasteen otin vastaan. Voin kiittää siitä. Jo senkin takia, että rohkenin lähteä, sillä harjoituksissa olleista kuorolaisista oli paikalla ehkä puolet.

Ei niin perinteinen keikka minulle, laulamattomalle. Se ei ollutkaan elämäni ensimmäinen kuten luulin. Lauloin koululaisena Itsenäisyyspäivän juhlassa, silloin olin kovassa yskässä. Nyt ei onneksi ollut sellaista. Hiki tuli, ihan kuin puolitoistatuntinen jumppa olisi takana. Ehkä enemmän jännityksestä. Ja ainakin riemusta. Siitä, että selvisin ja jopa nautin. Hymy huulilla lauloin. Poskilla punaa, toivon, että ei ainakaan kalpeana hiljaa. Upeaa oli äänen tuoma värähtely kehossa, se tuntui kaikkialla, se rauhoitti, se paransi, kokemuksista parasta. Innostusta osasi lisätä myös kuoronjohtaja, joka monta kertaa esittämiemme laulujen jälkeen nosti peukut pystyyn ja muodosti huulillansa ”hyvä”. Kannustuksen taitaja, totta tosiaan.

Parasta oli laulaa. Vien suuren viestin nyt maailmalle ja kiitoslaulu näin pulppuaa. Kun viestin kerron, se riemun antaa, se heikon vahvistaa. ....

Harjoitukset jatkuvat, ehkä minäkin opin vielä käyttämään ääntäni oikein ja laulamaan ......