Nämä ovat minun ajatuksiani ja sanojani. Kenenkään ei tarvitse niitä allekirjoittaa tai samaistua niihin. Kaikki saavat olla omaa mieltä asioista ja ilmiöistä. Jokainen on vastuussa itsestään. Nämä ovat omia pohdintojani, joihin olen saanut vahvistusta elämäni matkalla ihmisiltä, kirjoituksista ja monista tapahtumista. 

 

Olen alakuloon taipuvainen. Syksy on toisaalta ihanaa aikaa käpertyä itseen, omaan sisäiseen maailmaan, tutustua kaikkeen siihen, mitä siellä syvällä sisimmässään tuntee. Polttaa kynttilöitä, kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, kietoutua villashaalin sisään.

 

Mutta syksyssä, sen pimenevissä illoissa, on myös toinen puoli, jossa yksin viihtyminen voi tuoda yksinäisyyden, vielä syvemmän erakoitumisen toisista ja ympäröivästä todellisuudesta.

 

En tunne olevani yksinäinen enkä koe erakoitumista negatiivisena itselleni. Toki välillä joudun alakuloisuuden synkän pilven sisään, jossa mikään ei tunnu eikä näytä miltään. Siellä on toisaalta helppo olla ja sinne voi vajota huomaamatta aina vain syvemmälle. Toisaalta se ei ole hyvä olotila, koska tulee syyllisyyttä tms kuinka pitäisi olla sosiaalisempi, iloisempi, onnellisempi osallistumalla, harrastamalla ja monessa mukana olemalla.

 

Edellistä tekstiä kirjoittaessani mietin, onko minussa sellaistakin syvää surua, jonka olen mallioppinut äidiltäni. Äitini kertoi tämän nuoren ihmisen kuollessa, että nyt hänet laitettiin itkemään tällaisen traagisen tapahtuman kautta, ja että hän ei ole eläessään itkenyt juuri koskaan. Tuntui todella surulliselta kuulla nuo sanat äidin suusta. Olenko minäkin oppinut samalla tavalla tukahduttamaan tunteeni, piilottamaan ne sisääni. Samalla jatkan sukupolvien ketjussa toimintatavoilla, jotka olisi jo aika katkaista ja muuttaa.

 

Alakuloisuuden, lievänkin ahdistuksen tai masennuksen kaltaisten oireiden takana on monesti syvää surua tai kokemusta siitä, ettei pysty hallitsemaan omaa elämäänsä, ettei pysty tekemään sellaisia asioita tai valintoja, joita sisimmässään haluaisi tehdä. Saattaa piilottaa kaiken pahan olonsa iloisuuden ja kovan touhuamisen taakse, kiireeseen. Näin ainakin olen huomannut tapahtuneen omassa elämässäni, jos ei ole löytynyt ratkaisuja irrottautua tilanteesta tai lähteä pois ahdistavasta työpaikasta, ihmissuhteista tai muista omaa elämää rajoittavista tekijöistä.

 

Opimme asioita tai tapoja mallioppimisen kautta. Lapsella on vahva side äitiin tai isään ja lapsena näkee paljon asioita, joita ei ymmärrä eikä pysty analysoimaan mutta siitä huolimatta ne vaikuttavat. Ja huomaa jossain vaiheessa, että käyttäytyy ihan samalla tavalla kuin äitinsä tai isänsä, mummonsa tai pappansa, tätinsä tai setänsä, vaikka olisi kuinka vannonut, että tuolla tavalla en minä ainakaan toimi omassa elämässäni. Vasta kun tiedostaa, että taustalla on jokin tällä tavalla vaikuttava tapa tai malli, niin sen kierteen voi katkaista ja alkaa rakentamaan omia tapoja elää elämää omine tunteineen ja omalla tavallaan.

 

Jokainen suremme omalla tavallamme, itkemme tai nauramme. Olemme oppineet, että pitää osata käyttäytyä, että ei saa vihastua ja raivota vaikka juuri se on sen hetken tunteen purkamista, kun siihen ei ole ollut muuta mahdollisuutta tai ei ole annettu tilaisuutta purkaa rakentavammalla tavalla. Tai kiukkua ja vihaa on kertynyt edellä kuvatun mallin takia niin paljon, että siitä tuleekin sitten viimeinen pisara ja tunteiden tulivuorenpurkaus. Ei voi tuomita ennenkuin tietää taustat tapahtuneeseen.

 

Suru ja itku, jos sen pidätän sisääni, seurauksia en todellakaan voi tietää, jos ne kyyneleet eivät jossain vaiheessa virtaa. Purkauksen voi aiheuttaa mikä tahansa samantyyppinen tilanne tai yllättävä tapahtuma kuten nuoren sukulaiseni itsemurha. En voi tietää johtuiko iloisen, liikkuvan ja tekevän äitini kuolema tukahdetusta surusta ja muista tunteista, mutta hän kuoli äkillisesti muutama vuosi tuon tapahtuman jälkeen aortan repeämään. Keho ragoi ja se näyttäytyi mm. korkena verenpaineena. Uskon, että psyykkisellä olotilalla on myös vaikutusta sairauden syntyyn.

 

Opettelen tunnistamaan mitä syitä tai tapahtumia minulla on surullisuuden, ahdistuksen tai alakuloisuuden takana ja taustalla. Opettelen elämään tässä hetkessä, koska mennyt on mennyt ja tulevaisuus on vasta tulossa. Teen asioita itseni takia en muiden. Kuljen luonnossa, kuuntelen lintujen laulua tai muita luonnon ääniä nykyaikaisesti vaikkapa netistä läppärillä. Teen työni sydämellä ja annan jokaisen tehdä työnsä tavallaan. Jokaisella on kuitenkin oma elämänsä, josta en tiedä mitään enkä voi tietää minne he ovat matkalla. Kaikki tuo keventää omaa taakaa ja helpottaa irrottautumista perinteisistä kaavoista elää ja tulla toimeen. Omaa suhtautumista kaikkeen voi muuttaa ja sen voi tehdä vain itse. Voin jättää kaiken menneisyydessä tapahtuneen, irrottautua siitä ja suunnata tulevaan miettimällä parempia tapoja toimia. En vastaanota enää kritiikkiä toisten reaktioista sanomisiini tai tekemisiini. Annan anteeksi, kun siihen on tarvetta. Pyydän anteeksi, kun ymmärrän toimineeni virheellisesti. Kiitän kaikista eteeni tulevista asioista, ihmisistä, sillä ne opettavat minulle ihmisyyttä. Laitan hyvän kiertoon, hymy tai halaus, pienikin teko voi pelastaa jonkun päivän. En etsi elämän tarkoituksellisuutta elämän pituudesta vaan laadusta tekemällä hyviä asioita ja hyviä tekoja itselle, jolloin niistä iloitsee myös omat läheiset ihmiset.

 

 IMG_6473.jpg