Luonnossa kulkemiseen tulee riippuvuus, niinkuin saattaa tulla moneen muuhunkin asiaan tai ruokaan. Riippuvuus liikkumisen kautta saatavaan endorfiiniryöppyyn on varmasti monellekin tuttua, varsinkin kestävyyslajeja harrastavalle. Toki kaikenlainen liikunta koukuttaa jollain  tavalla. Ja se on useimmiten  positiivista koukuttumista.

En ehkä niinkään hae luonnossa liikkumisesta tuota endorfiiniryöppyä vaan lähinnä liikkumiseeni siellä haluan löytää erilaisia paikkoja tai tapoja kulkea. Kauaskaan ei tarvitse mennä saadakseen kaivatunlaisen ns. extreme-kokemuksen. Jopa tuossa lähimetsässä pääsin kokemaan monenlaista erilaista tapaa edetä liikuttelemalla jalkoja ja ruumista sekä kehon eri ominaisuuksia hyödyntämällä.

 

Lähimetsässä on aika isot korkeuserot, minun pienen ihmisen näkökulmasta tietenkin. Kurun pohjalla on, ainakin näin keväällä, vuolaasti virtaava pieni joki, joessa hiekkapohja ja aika puhdasta vettä. Vettä niin matalasti kuitenkin, että pohjaan näkee hyvin. Ensisijaisesti lähdin tutkimaan ja katselemaan tätä erittäin monta mutkaa tekevää jokea, se kiemurtelee lähimetsän poikki ja sen pituudeksi tulee ainakin kolminkertainen pituus verrattuna, jos kartalla suoraan mitattais lähtöjärvestä laskujärveen. Joki vaikutti mielenkiintoiselta uomassaan, joten ajattelin lähteä seuraamaan sen reunamia ja katsoa minne lopulta päädyn.

 

Katselin ylhäältä kukkulalta alas joelle. Rinne sinne oli jyrkkä, mutta polku, jota pitkin oli ihmisiä kulkenut, meni joen rantaan. Polun jyrkkyden takia jo jouduin kulkemaan varoen, tarttumaan välillä polun vierellä kasvaviin pieniin puihin ja pensaisiin, välillä alamäkeen vauhtikin kiihtyi. Ja nyt kun ei ollut liukasta, matka kuitenkin sujui hyvin. Tulin joelle, rannassa oli isoja kiviä, niiden päältä astelin alemmas rantaan. Lähdin jatkamaan joen rannalla, välillä oli jopa polku, jota saattoi tavallisin askelin astella. Joki kulkee luonnonsuojelualueella, joten kaikki siellä kaatuneet puut olivat niillä sijoillaan. Eli nostin jalkaa, kapusin puunrungon yli, seuraavassa hetkessä täytyikin kumartua ja pujotella itsensä suuren puunrungon alta oksien välistä. Notkeudesta oli apua ja selän liikkuvuudesta. Sitten oli noustava hieman ylemmäs rinteessä, kun niin monta oksaista puuta lojui joen rannassa. Välillä melkein nelinkontin, kun rinne oli sen verran jyrkkä, eikä juuri mitään, mistä pitää kiinni. Joen reunalla oli myös jäätä, siellä olikin lyhyen matkaa tasaisempaa. Pakkasen avustuksella jää ei ollut kuitenkaan liukasta. Taas täytyi kavuta ylemmäs, samalla päästä kaatuneen rungon yli oksien välistä. Ja jälleen alas jyrkkää rinnettä, kun muutoin ei olisi päässyt etenemään. Isoja kiviä, osa oli liukkaita ja jalkakin lipesi, mutta tasapaino säilyi. Välillä oli pysähdyttävä, jotta sai tarkastella ympäristöä ja samalla tehdä suunnitelmaa etenemisestä. Lieneekö taivallusta ollut kuin muutama sata metriä, aikaa siihen meni, kun ylös alas ryömin ja puista kiinni pitäen runkojen yli hypin.

 

Sitten kuulinkin veden kohinaa. Vastassa oli muutama koskipaikka, niiden ääreen astelin, varovasti tosin, liukkaille kiville veden lähelle halusin. Sinne menin kuvaamaan veden luomaa taidetta, erilaisia jääpuikkoja ja monenlaisia jäisiä muodostelmia. Ei niistä toki tavallisella kameralla saa sellaisia kuvia kuin ne luonnossa näkee. Kuvattuani ja koskien kohinaa jonkin aikaa kuunneltuani huomasin, että olin kulkenutkin lähelle jokiuoman lähtöpaikkaa. Siinä oli kivisiä koskia, isoja kivenjärkäleitä rannalla, niilläkin oli mukava astella. Siitä matka jatkui joen viertä kulkevalle hiekkatielle. Tasaiselle, perinteiselle, tosin ylämäkeen nousevalle.

 

Jalat astelivat monenlaisella alustalla, nilkat taipuivat mutta eivät taittuneet. Jokainen nivel toteutti tehtäväänsä, taipui, kiertyi, jousti. Lihaksetkin saivat paljon erilaisia impulsseja, venytystä kurkottelun tai ylös-alasmenon aikana. Tasapainoilua, virikkeitä, tarkkaavaisuutta, kaikille aisteille toimintaa, vaihtelua, täydellisiä läsnäolon hetkiä (muutoin olisi hetkittäin voinut käydä köpelösti).

 

Voisin yhteen lauseeseen kiteyttää: luonnosta löytyy kaikenlaista, mitä tarvitsenkin, tällä kertaa liikkumisen muodossa fyysiselle keholle, mielelle ja henkisyydelle. Sosiaalisuus oli nyt vähemmällä, hiljaisuus oli tärkeämmällä sijalla. Ehkäpä kesällä saan jossain määrin myös keholle ravintoa, kunhan yrtit ja marjat kasvavat, jos siellä kasvavat.

 

Joen%20varrella.jpg