Tämä on tarina, mutta totta toinen puoli eli tarinan juoni on peräisin omasta ja kanssakulkijoidenkin arkielämästä, jonka sanoma on rikastunut ja monipuolistunut luovuuden avulla.

Meillä on molemmilla oma roolimme tässä meidän elämämme draamassa. Elämämme on näytelmä ja olemme oppineet jo tosi hyvin tässä vaiheessa näyttelemään pääroolimme. Ja kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen täsmälleen samalla kaavalla. Ja vaikka emme itse sitä huomaa ja koska tilanne on taas ”uusi”. Tässä ovat tulleet mukaan draamat, käyttäytymismallit tai kaavat, jotka jo lapsuudessa opimme selviytymiskeinoina perheessämme ja sitten myöhemmin muussakin elämässä.

Eilinen oli taas sitä. Tai tämä on voinut tapahtua toissapäivänä, viime viikolla tai viime vuonna. Illan huipentuma ei ollut alkanut juuri siinä hetkessä vaan oli saanut alkunsa aamulla tai edellisenä päivänä tai viime kesänä, sillä ei tässä nyt ole väliä.

Kuitenkin kuten aiemminkin tunsin turhautuneisuutta, kun luulin, että en voinut tehdä sitä mistä olin haaveillut. Kaikilta unelmilta meni pohja kerta toisensa jälkeen. Uusi unelma ja taas romahdus, ei onnistukaan. Turhautuneena näistä puitteista, jotka eivät vieläkään sallineet edes vähäisessä määrin alkaa tekemään sydämen toivetta. En väitä ettenkö myös olisi pelännyt, että uskallanko alkaa kirjoittamaan tai tekemään hoitoja omalla toiminimellä tms. Mutta olosuhteet olivat nämä. Turhautuneena itsessäni myös siihen, että käytän liikaa aikaa tietokoneella ja turhautuneena siihen, että vaikka teen jotain hyvää auttaakseni, kuten nyt kutoessani sukkaa jollekin vanhukselle, joka sitä tarvitsee, niin turhautuminen johtuu siitäkin, että käsi kipeytyy. Siitä kaikki jatkuu ja alkaa mielessäni vaan lisääntymään ja paisumaan, asiat tuntuvat kaatuvan päälle. Tulee tunne, että olen vankina, kun väliaikaiseen kotiimme on nyt käytössä vain yksi avain, laitan ruokaa ja odotan ja olen paikalla, kun tulet syömään vaikka aikahaitari on tunti-kaksi. En voi lähteä mihinkään kuin muutamaksi hetkeksi, kaikki on suunniteltava, mitä tässä välissä ehdin.

Lue loppuun ennenkuin alat puolustelemaan ja arvostelemaan, koska kaikki sekin kuuluu tähän sinun rooliisi.

Olen nuo kaikki huomioiden pyrkinyt jaksottamaan päivän, jotta molemmilla olisi hyvä olla. Olen päässyt hiihtämään, shoppailemaan, kirjastossa lukemaan lehtiä ja lainaamaan kirjoja. Koen siltikin olevani jonkinlaisessa ansassa kuten sinäkin koet olevasi minun sanojeni vankina.

Eli roolini tässä näytelmässä on saanut alkunsa jo kauan ennen tuota loppuhuipentumaa, lopullista riitaa. Turhautuneeseen ja väsyneeseen mieleeni nousee vain minun draamani: jouduin tähän vasten tahtoani luullessani tätä joksikin muuksi, olen avuton, alistettu, olosuhteet ovat huonot, olen yksin. Ja nämä kertautuu ja muuttuu isommaksi mielen syövereissä eli tulee tunne, että minä en ole mitään, minua ei kukaan arvosta jne. Kun tulet töistä kotiin, olen edelleen yksin. Sinä tulet kotiin töistä, jonka jouduit minun ja muidenkin painostuksen takia ottamaan vastaan sekä rahaa ansaitaksesi. Ja jouduit ottamaan työn, jossa joutuu kulkemaan, koska se työ on reissutyötä työnantajan määräyksestä. Sidot meidät kaikki siihen syyllistämisen-köydellä, katkerana. Irtisanouduit keväällä aiemmasta työstäsi, unohtaen kuitenkin sen kuinka turhautunut ja väsynyt olit siihen työhön ja kulkemiseen. Jouduit muuttamaan. Nyt et voi ymmärtää, miksi taas vaadin sinua heittäytymään tyhjän päälle ja elämään kanssani oman näköistämme elämää ilman pomojen pompottelua.

Eli kun aloitan puhumaan, ensin lievemmin sanankääntein, kuinka en jaksa, käsi on kipeä, en jaksa istua lattialla, kun ei ole istuimia tässä väliaikaisessa asunnossa, ym. Sinä vastaat samalla tavalla, roolisi vaatimilla sanoilla, mitkä niin hyvin osaat kuten minäkin omani. Ja loppu näytelmälle on ihan samanlainen kuin aiemminkin. Tunnen, että lyöt lankkuaidan väliimme, puhumattomuus, pois vetäytyminen, et jaksa enää tätä samaa.

Ja se mitä oikeasti hain taas tuolla väärällä tavalla oli saada huomiotasi, hellyyttä, keskustelukumppanin. Olin ollut pitkän päivän yksin, kaupassa käydessäni vaihdoin muutaman sanasen muiden kulkijoiden kanssa. Kun tulet kotiin, olet nälkäinen, ruuan pitää olla valmiina ja sinun pitää saada vaan olla ja nollata päivän tilanteet. Se tapahtuu katsomalla tv:tä, netissä surffailemalla tai vaan sohvalla makoilemalla. Kerrot kuinka puheliaita asiakkaat taas olivat, olet joutunut kuuntelemaan ja puhumaan niin paljon kaikkien kanssa. Ja kun minä haluan sinulle kertoa omista pienistä päivän tapahtumistani, niin osoitat ettet jaksa, koska omasta mielestäsi juuri sinä yrität järjestää kaiken niinkuin minä haluan. Tämä toistuu. Minä aina teen näin, sinä aina teet näin, osaamme jo nämä sanat ulkoa.

Huomasin taas liian myöhään eilen, että taas tämä luiskahti tähän, tein huonot sanavalinnat. Se, mitä pitäisi muuttaa käsikirjoituksessa, olisi että et toista sen oman roolisi sanoja, eleitä, käyttäytymismalleja. Ja että minä myös huomaan ja lopetan esityksen. Eli sinulta vaadittaisiin vaikkapa huumoria, kaappaisit minut syliisi, vaikka pyristelen vastaan ja murjottaisin,  tai jokin muu  käytösmalli laukaisisi tilanteen. Tämä ei ole minun näytelmäni vaan myös sinun ja meillä molemmilla on vastuu lopputuloksesta. Ja tiedän, että vaikka huomenna tai tänään jo olemme taas puheväleissä ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut niin pinnan alla elää. Ja kunnes taas väsymys iskee enkä ole riittävän tarkkana, niin näytelmä alkaa.

Minä peilaan sinulle kaikkea sitä, mitä myös sinä olet. Eli näet itsesi minussa ja lopputulos on siten aina sama.

Tosiasiassahan minulla on kaikki asiat hyvin. Saan kirjoittaa, minulla on omaa aikaa, saan nukkua pitkään (tosin usein valvon, en saa unta), ei ole stressaavaa työtä, saan harrastaa liikuntaa. Aika paljon sitä, mitä sinäkin haluaisit, mutta joista olet joutunut luopumaan työn takia. Ja se voi siellä sinun mielesi pohjalla nakertaa ja syyllistäminen on helppoa. Tässä tulee myös kuvioihin sinun tapasi ajatella asioita, kohdata ne rationaalisesti, kuin tieteellisesti tutkailemalla, myös kaikki pelot nousevat pintaan.

Olet joutunut tukahduttamaan luovuutesi ja intuitiivisuutesi. Ajattelet, että miehenä sinun on ansaittava elantoomme (pelko, ettei pärjätä). Heittäytyminen on tyhmää (keneltä opittu). Vaikka mielessäsi myös sinä haaveilet puutöistä, maalaamisesta ja liikuntaharrastuksesta.

Kaikkeen tähän on ratkaisu niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana. Käsikirjoitus, opittu rooli, on heitettävä pois ja on alettava lukemaan luovasti toisen reaktioita, eleitä, ilmeitä ettei toista samaa kaavaa ja lähde siihen mukaan, vaan tarkoitus on kuunnella toista tai sanoa jotain päinvastaista.

Turhautumista itselleni aiheuttaa myös paineet joita otan itseeni ulkopuolelta. Minun pitäisi hakea töitä, tehdä hoitoja, kirjoittaa, tehdä sitä sun tätä... Eli edelleenkin määrittelen itseni työn kautta, vaikka luulin siitä jo päässeeni pois.

Milloin näille asioille on oikea aika ottaa ne käsittelyyn ja keskustella. Sinä olet väsynyt, kyllästynyt näihin, kiireinen, tai muuta sellaista. Ja minultakin puuttuu rohkeus kertoa, miltä minusta tuntuu.

Tämä on kahden matka yhdeksi, kun uskallamme sille lähteä. Avoimesti. Rakkaudella.