Ruotsalaisen isoäidin kirja Mitä jälkeen jää, taito tehdä kuolinsiivous toi tarpeellisen ja ajankohtaisenkin asian taas esille. Kuten aiemmin suureen suosioon noussut Konmarikin. Molemmat kirjat ja toimintatavat kertovat turhan ja tarpeettomaksi käyneen tavaran hävittämisestä ja kierrätykseen laittamisesta eli luopumisesta.

 

Seiniin tai tavaraan ei kannata rakastua. Kannattaa kysyä itseltään kaupassa, että tarvitsenko tätä todella, minne laitan sen, onko sille arvoisensa tila tai paikka tai käyttötapa. Sanoin jo vuosia sitten, että en halua jättää lapsille tavaroitteni perkaamista vaan yritän vähentää tavaraa ja laittaa paperit järjestykseen jo nyt eläessä.

 

Olen ilman näiden yllämainittujen kirjojen lukemista tai niistä kuulematta tehnyt omassa kodissani kuolinsiivousta jo kauan. Se vaati toki pitkää pohdintaa ja ajatustyötä, miten voin luopua talosta, kaikista huonekaluista tai lahjoista, lasten piirustuksista, kirjoista, maljakoista tai vastaremontoidusta saunasta ja kylpyhuoneesta. Kylppäristä, josta oli tehty oman mielen mukainen ja oli helppohoitoiset pinnat vanhaan verrattuna. Mutta minä ja perheeni olimme valmiita luopumaan niistäkin ja valmiina kaikkeen siihenkin, mitä pään sisäisessä maailmassa vaatii lähteä tekemään muutosta.

 

Mutta ei se yhtäkkiä tapahtunut. Kaikki alkoi siitä, kun asuin viikot yksin omakotitalossa miehen ollessa matkatöissä. Lapset olivat jo muuttaneet toisille paikkakunnille opiskelujen takia. Kyllästyin ja uuvuinkin suuren pihan hoitoon. Töistä tullessa leikkuri pihalle ja juoksun kanssa nurmikko sileäksi, että jää aikaa myös muihin harrastuksiin. Tätä tehdessäni ajattelin, että on tämä niin turhaa. Kyllästyin myös lumitöihin, jotka piti tehdä ennen kuin pääsi pihasta autolla. Työpaikka oli 30 km:n päässä, joten autolla sinne oli pihasta päästävä. Lumitöistä kyllä tykkäsin, mutta huomasin, liika on liikaa. Mutta jostainhan se muutos lähtee ja tässä tapauksessa niitä olivat yksinäiset puurtamiset isolla pihalla työpäivän jälkeen sekä kesällä että talvella. Omakotitalo oli unelma silloin, kun lapset olivat pieniä. Ja se piha oli lasten mielestä parasta ja oli ihana, että voimme sen heille tarjota. Oli iso piha, jossa juosta vapaasti, leikkiä kavereiden kanssa, harrastaa keihäänheittoa, hiihtää, kiivetä puuhun, tehdä juoksuharjoitusta umpihangessa, loikkia aitojen yli tai kuokkia perunoita, syödä marjoja suoraan pensaista. Tai vaan sisarusten kesken kisailla, tytär juoksi edellä ja pojat seurasivat perässä. Kaikki heistä harrastavat edelleenkin jotain urheilulajia.

 

Tavaraa meni kierrätykseen ja toki roskiinkin. Ihmettelin mielessäni, miksi olen ostanut 24-osaisen tietosanakirjasarjan. Mutta se oli sen ajan tapa. Nyt tarkistetaan kaikki netistä. Lapset saivat tehdä oman osansa, katsoa läpi omat tavaransa. Tytär kävi kaiken läpi huolella, valokuvasi kaikki tärkeät tavarat ennen niiden lähtöä. Pojat olivat suurpiirteisempiä, ottivat muistoksi jotain, kaikki muu sai mennä roskalavalle, paperin keräykseen, kartonkikeräykseen tai kirpparille jonkun toisen tarpeeseen. Tori.fi oli myös hyvä paikka myydä tai antaa. Sellaistakin kuulin, että miten raskitte luopua talosta, pitäisihän lapsille olla huone, kun tulevat käymään. Tuokin asia on järjestynyt, sopu on antanut sijansa jokaiselle. On tullut patja ja lattia tutuksi, mutta onhan se väliaikaista ja hetkellistä.

 

Välivaiheita kuolinsiivouksessa on meilläkin ollut monenlaisia. Ja sitähän voi tehdä aina ajoittain, jos on päässyt tilanne muuttumaan. Huomasin, olin minäkin kiintynyt tavaraan. Omakotitalon ja pihapiirin puut ja pensaat hyvästelin ja helposti niistä luovuin, kun matka suuntautui kohti uusia paikkakuntia. Oli pakko vuokrata varasto, kun kaikki loput kierrätykseen menemättömät tavarat eivät mahtuneet autoon ja peräkärryyn. Olihan seuraava etappikin väliaikainen ja 32 neliön kaksio, kun työpaikka sillä paikkakunnalla oli tiedossa vain kolmeksi kuukaudeksi. Monien vaiheiden ja monien muuttojen avulla tavaraa jäi eri tavoilla matkan varrelle, myytynä, lahjoitettuna tai roskalavan kautta. Paperitkin kansioihin sain laitettua järjestykseen. Ei tarvitse kaikkia kuitteja tai veroilmoituksia säilyttää koko elämää vaan tärkeilläkin papereilla on oma elinaikansa. Varastostakin vuosien jälkeen pystyimme luopumaan. Mietin sitäkin, että kun tavarat ovat vuosikausia varastossa, en niitä tarvitse tai kaipaa, ilmankin niitä pärjään. Joten miksi maksaa varastotilasta ihan vaan sen takia, että en voi luopua jostain sinne laitetusta. Kyllähän niitä saattaa jossain vaiheessa tarvita, näin ajatellaan.

 

Pian on taas muutto edessä. On tarve taas tehdä inventaariota. Mitä lähtee mukaan ja mikä löytää jonkun muun paikan kierrätyksen kautta. Muutto ja muutos tekee hyvää ja keventää oloa vaikka rankkaa onkin. Pieni asunto, vähän kaappeja ja mielikuvituksen käyttö on auttanut jo vuosien ajan selviytymään vähemmälläkin. Ja tuo suunnatonta vapautta, kun ei aina tarvitse ostaa. Toki tuottaa mielihyvää katsella ja hypistellä mutta vapautta on se, että voi jättää vaatteen tai tavaran kauppaan eikä tarvitse potea ähkyä, mikä liiallisesta minnekään mahtumattomasta tavarasta tulee. Tähän kuolinsiivouksen kanssa samaan kategoriaan kuuluu myös testamentti. Siis eihän meillä omaisuutta ole, jota testamentilla pitäisi määrätä vaan lähinnä hoitotahto vakavan sairauden kohdalle sattuessa sekä hautajaistestamentti, miten haluan oikean kuolemani jälkeen toimittavan.

 

Kuolinsiivouksen ja testamentin tai hoitotahdon ja hautajaistestamentin voi tehdä kuka tahansa ja minkä ikäisenä tahansa. Se ei tarkoita, että kuolema on lähellä, ei siis kuulu vanhojen oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuolinsiivous on myös tapa suojella luontoa. Jää turha tavara ostamatta tai itselle turhat päätyvät jonkun toisen käyttöön, kaikki hyötyvät. Nautitaan kuolinsiivouksesta ja luovutaan ilolla itselle tarpeettomasta. Kiitollisuudella, että on omalta osaltaan tähän pystynyt ja voi myös tätä sanomaa jakaa. Ja kiitollisuudella siitä, että on saanut kokea ja elää tavararunsaudessa ja voi nyt elää toisenlaisessa runsaudessa.