Tämä on minun elämänmittaista pohdintaa.

 

Omana itsenä pysyminen, oman äänensä kuuluville saattaminen itselleen aitona olemisen kautta, ei näyttelemällä enää niitä rooleja, joiden taakse on omasta mielestään pitänyt mennä saadakseen hyväksyntää. 

 

Ulkopuolisuus, tyhjyyden tunne, minun täytyy olla jotain ammatillisesti tai muutoin, huomionhakuisuus tavalla tai toisella.  Näiden tuntemusten pitäisi pysähdyttää miettimään tunnenko itseäni enää, olenko oikeasti elämässä omaa elämää vai pyrkimässä miellyttämään toisia.

 

Mitä järkeä on elää tällaisessa maailmassa. Siksi kait, kun ihmisiksi tänne synnytään ja eletään jokainen omassa kohdassaan. Järjellisesti tai järjettömästi. Jokainen omalla paikallaan. Kukaan ei voi olla parempi tai huonompi toista, jos katsotaan korkeammasta näkökulmasta.

 

Kenenkään ei tarvitse miellyttää ketään, ei senkään uhalla, että voi menettää kaikki ihmiset, jopa verisukulaiset ympäriltään. Ihmissuhteet eivät voi perustua miellyttämiseen, näyttelemiseen, hyväksynnän tavoitteluun vaan siihen, että saa olla se ihminen mikä on tai jos tietää kuka on ja on tutustunut siihen itseen, kuka mielestään sisimmältään on. Ja myös suostuu katsomaan sisintä itseä kaikkien luomiensa uskomusten tai ulkopuolisten näkemysten taakse ja näkemään siellä aitouden.

 

Yksinäinen pohdiskelu ei välttämättä aina tuota tulosta vaikka erakkoelämällä on puolensa itsen sisimmän valon löytymisessä. Tunnemyrskyjen pyörittäminen sisällään, niillä spekuloiminen, ja jos lopputulos on se, että edelleen piilotat tunteet itseesi, eipä ole tilannetta muuttanut mihinkään.

 

Suhde korkeampaan voimaan ja kannattelevaan universaaliin rakkauteen antaa luottamuksen ja uskon, että oikea suunta löytyy. Oman hengellisyyden löytyminen auttaa täyttämään oman sisäisen tunnemaailman tyhjyyden. Ihmisen suhde itseen ja korkeampaan voimaan, sellaiseen joka ei ole maallinen uskonto vaan oman tien löytyminen ja merkityksellisyys omalle elämälle ja sen kautta jossain määrin myös toisille, on tavoittelemisen arvoinen.

 

Elämässä on pimeitä hetkiä, sairautta tai muita haasteita mutta jokaisen elämässä on myös valoa, rakkautta, ihmeitä ja mahdollisuus mihin tahansa, kun päästää irti rajoituksistaan kuten vaikkapa liiallisesta kontrolloinnista. Pääsy asioiden ja tunteiden yläpuolelle ja näkeminen ne asioina ja tunteina, ei vain olemassaolevana itsenä, ja näkee ne myös tietynlaisena harhamaailmana, tuo helpotusta. Siitä pääsee vaiheeseen, jossa voi ylistää elämän ihmeellisyyttä, ja pyrkii löytämään sen oman jutun, pienenkin, jonka voi löytää kaiken tapahtuneen kautta. Tärkeimpänä elää ensinnäkin oman näköistä elämää, jonka kautta sillä voi olla merkitys myös toisille. 

 

Edelleenkin yli kuusikymppisenä etsin ja pyrin löytämään itseni, sisäisen valonkipinäni. Eli koko elämän mittainen prosessi on oman korkeamman itsen ja elämän tarkoituksen löytäminen. Kaiken aikaa teemme merkityksellisiä asioita, vaikka ne omassa arjessa eivät sillä tavalla näyttäydy. Ja vaikka välillä koen, että tämä voisi jo olla tässä, niin en kuitenkaan voi sitä itse päättää. Ehkä tämän elämän valmistuminen tapahtuu kuoleman hetkellä, sitten kun sen oikea aika on. Uskon, että kenelläkään ei jää todella mitään tärkeää tekemättä.

 

Kuten urheilijoilla, pitää meillä kaikilla olla vahva ja luja luottamus omaan tekemiseen välittämättä muiden asettamista odotuksista, niin vaikeaa kuin se onkin. Oman elämänpolun löytäminen ja oman tavan kulkea sitä on tavoitteellisesti suurta tässä elämässä, vaikka tavoite olisi pieni tai suuri ihmisen näkökulmasta katsottuna. Tärkeintä on, että se tavoite on itse itselle asetettu. Ei suorittamalla vaan elämällä. Minuuttien tai vuosien pituinen elämä on aina riittävän pitkä, jos katsomme sitä omaa elämäänsä eläneen yksilön näkökulmasta. Se kuitenkin on tärkeintä vaikka meitä ulkopuolisiakin on kosketuspinnassa. Merkityksellisyys löytyy joka tapauksessa, vaikka yhteiskunnallisesti katsottuna emme voisikaan elää jonkun määrittelemää ns. normaalia elämää. Kaiken ymmärtäminen vaan vie oman aikansa. Se työstyy kiirehtimättä oikealla aikamääreellä.