Puhumme usein yksinäisyydestä. Tulee pääsiäinen, juhannus, joulu tai jokin muu juhlapyhien aika, joka koetaan juhlaksi perheen parissa. Tulee tarve ottaa yhteys perheenjäseniin, ystäviin tai sukulaisiin viettääkseen aikaa heidän parissaan. Syitä voi olla monenlaisia. Joku on sosiaalinen, toinen haluaa tarjota valmistamaansa ruokaa, jota on tullut tehtyä runsaasti, toisille niihin liittyy perinteitä ja joku vaan yksinkertaisesti ei halua olla yksin, mahdollisesti pelkää yksinäisyyttä.

Yksinäisyys on jokaisen henkilökohtainen kokemus. Ja riippuu elämäntilanteesta, missä sillä hetkellä on. Jonkun mielestä yksinäisyyteen on ajautunut ilman omaa tahtoa ja joillekin se on oma valinta. Yksinäisyyden kokemuksia on kaiken ikäisillä niin lapsilla, nuorilla tai aikuisilla kuin myös vanhuksilla.

Toisille yksinolo on henkireikä, aika ja mahdollisuus latautua ja löytää sisäinen matka itseen. Silloin etsii hetkiä ja tilanteita päästäkseen omaan rauhaan.

Mietin usein, mitä yksinäisyys on ja miksi yksinolo on vaikeaa. En tiedä vastauksia, niitä voin vain pohtia omasta näkökulmasta.

Olen ollut yksin ja hakeutunut yksin eri pakkoihin. Olen ujo ja aika hiljainenkin perusluonteeltani, arka ja kontrolloin itseäni. Olen tuntenut olevani ruma tai huonosti pukeutunut. Ainakin nuo ovat syitä, miksi minä olen jäänyt toisinaan yksin. Pitää ylittää joskus korkeakin kynnys uskaltaakseen mennä jonnekin tai esittääkseen luokan edessä tai muun yleisön edessä muutamakaan sana. Ei ole kovin luontevaa olla kaikkien tai vaikka vain muutaman ihmisen silmätikkuna tai johon katseet ovat kohdistuneet. Muiden juhlat, omat juhlat tai vastaavat saavat aikaan paljon etukäteeen miettimistä siitä, että osaan ”käyttäytyä”. En ole kuin kala vedessä näissä tilanteissa. Vaikka suurin osa ei sitä todellakaan huomaa minusta ja olemuksestani.

Itse asiassa tämä on minulle oppimisen paikka. Minun on helppo mennä metsään, kulkea omia polkuja, vaeltaa luonnossa tai kiivetä tunturin laelle ja puiden oksille. Olen siellä yksin, yhtä luonnon kanssa. Kukaan ei minua arvostele, kukaan ei laita minua johonkin lokeroon vaan olen arvokas omana itsenäni. Puut ja pensaat, tuuli tai luonnon eläimet eivät vaadi minulta mitään. Voin vain olla ja saan vain olla. Niinkuin ruoho kasvaa, joki virtaa, tuuli puhaltaa tai linnut laulavat kysymättä keneltäkään lupaa.

Huomaan monena päivänä, kuinka helppoa on pysyä yksin, jos ei erityisesti kaipaa muiden seuraa. Voin kulkea työpaikalleni rauhallisia katuja pitkin, voin lähteä lenkille hiljaisemmille poluille, joissa toki tulee vastaan ihmisiä, mutta heidät voi vain sivuuttaa, voin käydä lähikaupassa hakemassa ruokatarpeeni, sielläkin riittää pelkkä pankkikortin ojennus ja numeroiden näpyttely ja kohtelias kiitos poislähtiessä. Voi mennä jopa viikkoja, ettei tarvitse käydä kaupungin keskustassa. Kerrostalossa asuessa törmää harvoin naapureihin, joskus tuntuu, että asuukohan siellä ketään muita kuin minä. Eli kuinka helppoa on olla yksin, jos sitä todella haluaa. Useinhan ihmiset eivät nykyään otakaan kontaktia omatoimisesti. Jos näin aina toimisin, yksinäisyyteni olisi itse hankittua.

Olen opetellut olemaan tilanteissa, jotka ovat minulle haastavia. Olen viime aikoina tullut ulos omasta kaapista, pyrkinyt näyttämään toisillekin, että minäkin osaan jotain. Kirjoitin runokirjan, opettelen ottamaan vastaan siitä palautetta. Ja opettelen myös arvottamaan tuotoksiani rahassa. Minkä arvoinen olen, minkä hinnan voin periä kirjastani vai lahjoitanko sen kaikille. Olen myös uskaltautunut aloittamaan runopiiriä tai työpajaa, jossa voi kirjoittaa ilman äidinkielen sääntöjen osaamista, tarpeellista on vain avoin mieli ja sydämestä lähtevä tunne. Sekä keskustelupiiriä ja ryhmää esimerkiksi surun kohdanneille ihmisille olen aloittelemassa. Näiden kaikkien ryhmien, työpajojen ja keskustelupiirien pohjalla on oma koulutus, työkokemus ja muut oman elämän kokemukset, jotka ovat muokanneet minut kulkemaan omaa polkuani ja tekemään näistäkin jutuista oman näköisiäni. Tervetuloa niihin. Niistä voi muotoutua hyviä kohtaamisia, yksinäisyyden syrjäyttäjiä. 

On monia ihmisiä, joille yksinäisyys on vaikeaa. Heillä ei varmaankaan ole rohkeutta vain mennä ja puhua vastaantulijoiden kanssa tai rohkeutta alkaa kulkemaan teatterissa, konserteissa tai koulutuksissa ja matkustaa niihin yksin. Monestihan jää jokin tilaisuus käymättä, kun ei saa jotain kaveria mukaan. Rohkaisen kuitenkin, mokaaminen on sallittua ja kannattaa ottaa selvää, miltä silloin tuntuu kun ei tee niinkuin ”kuuluu” tehdä. Ja pienelläkin rahalla voi tehdä erilaisia mieleenpainuvia asioita tai kohdata toisia ihmisiä. Ja kokea myös se onnistumisen tunne, kun olen uskaltautunut tekemään jotain normaalista poikkeavaa. 

Yksi sana vastaantulijalle tai hymy viereiselle ihmiselle voi olla päivän pelastus hänelle. Meille se ei maksa mitään eikä vie aikaa. Tuollaisesta voi alkaa vaikka loppuelämän ystävyys. Se minuutinkin ystävyys on tärkeä. Eletään elävää elämää. Eletään omannäköistä elämää, sellaista kuin sisimpämme haluaa. Kukaan ei voi sitä meiltä pois ottaa.