Kun elää tätä aikaa pienissä ympyröissä
karanteenin tapaisissa olosuhteissa
alkaa aiheet kirjoittamiseen ehtyä,
hymykin hyytyä,
varsinkin, kun perusilmeeni on totisuus.
Nyt pinnistelen kasvoilleni pientä hymynkaretta
koitan saada tekemiseeni lapsenmielistä intoa
ehkä sitä kautta aukenee jotain mielen pohjilta
samalla tavoitelen leveää hymyä.
Uuden vasta sataneen lumen myötä on kuin uusi puhdas maisema olisi ympärillä. Minähän voin maalata sen omalla tavalla, tehdä oman taulun, oman tulevaisuuden, elämän, sellaisen kuin sydämessäni tunnen olevan itselleni sopivin. Maalailen mielikuvilla. Puhelen itsekseni. Hymyilen samalla. Kun olen maalaillut tarpeeksi, päästän sen elämään omaa mielikuvituselämäänsä ja uteliaana katselen tuoko se minullekin jotain tullessansa.
En taistele, koronaakaan vastaan. Taistelusta tulee mieleen vastakkain asettelu, voittajat ja häviäjät. Otan vastaan elämän liikaa suunnittelematta. Elämää ei voi elää etukäteen tai jälkikäteen jossittelemalla. Parhaaseen ratkaisuun pääsee, kun katsoo, mitä siinä hetkessä voi tehdä. Pysähtyä ja antaa ajatusten virrata ja napata sieltä jokin ohje tärkeä. Joskus voi jopa jättää tekemättä, pelätä ei ainakaan kannata tai huolestua.
Opettelen nauramaan, varsinkin itselle. Huumori tuo asioihin keveyttä.
Seuraavaksi lasken pulkalla mäkeä pihapiirissä. Ehkä jo osaan, kun lapsenlapsen kanssa sitä yhdessä harjoiteltiin. Ja nauran, näin lapsenmielinen minäkin osaan olla, kun uskallan ja haluan. Tämän virtapiikin jälkeen voin joko maata sohvalla tai haastaa itseä kirjoittamalla.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.