Tapasin 92-vuotiaan mummon. Hän kertoi elämästään. Ei pystynyt enää asumaan omassa kodissaan. Oli sairauksia, kunto huonontunut ja näkö heikentynyt. Hän oli joutunut muuttamaan vanhustentaloon, pieneen huoneeseen, jossa kuitenkin vielä itse laittaa ruokaa itselleen. Ja liikkua koittaa miten nyt pystyy liukkailla keleillä, valkoinen keppi turvana, ostokset kulkevat pienissä erissä vetolaukussa. Hänellä oli ollut pitkä, hyvä elämä, asunut kauan omassa kodissaan. Tehnyt töitä, lapsia saattanut maailmaan. Koti oli neljännessä kerroksessa, ei hissiä, ja liikkuminen nyt vaikeaa. Elämäniloa näytti kuitenkin olevan, puhe luisti ja avoin oli mieli, minulle tuntemattomalle kertoi huoliaan.

Kirpputorilla hän etsi löysiä housuja, jotka saisi helposti vetämällä jalkaansa. Ymmärsin kyllä, että vanhat kädet ja kankeat jalat eivät enää suju entisten vaatteiden puentaan. Virkeänähän siinä pysyy, kun kulkee asioillaan, ei toisten varaan joudu, kun pystyy itse toimimaan.

Mutta se minun sydäntäni riipaisi, kun hän kertoi, että lapset laittavat hänen kotinsa myyntiin. Tai oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun hän aikoi jättää kaiken kodista saatavan hinnan lapsillensa. Yritin sanoa, että siinähän on rahaa pitkäksi aikaa maksaa vuokraa, ostaa jotain palveluita, että pärjää vielä itsenäisesti asumassa. Ja ostaa itselle vaatteita, sopivia, ostaa fysioterapeutin palveluja tai muuta itselle tarpeellista ja tärkeää. Ei, vaan hän aikoi jättää kaiken lapsillensa. Lapsille, jotka itsekin olivat eläkkeellä, jotka olivat tienanneet koko työikänsä, joilla oli kesämökki kaikilla. Ja tämä sairas mummo etsi kirpputorilla housuja itsellensä. En voinut muuta kuin surullisena ihmetellä.

Miksi elämme niukasti, vaikka itse olemme rahamme ansainneet? Miksi jätämme kaiken lapsille vaikka hekin ovat ansainneet työllä elantonsa? Miksi pidämme isoa asuntoa, vain siksikö, että lapset muutaman kerran vuodessa mahtuvat yöpymään? Miksi emme arvosta itseä ja laittaisi ansaitsemamme rahat itselle tärkeään? Olkoon se ystäväpalvelu, matkustaminen, kampaajalla käynti, teatterissa tai oopperassa tai vaikka ulkona hyvin syömässä.

Ymmärrän kyllä, että sodan jälkeen oli köyhää ja niukkaa. Ja sen takia on säästäen pitänyt elää. Kerätä tavaraa turvaksi siltä varalta, että se loppuu tai jos sitä joskus tarvitaan. Nyt vaan on aika toinen ja meidän vanhempienkin on osattava muuttaa tapojamme. Ja ajatuksiamme niukkuudesta. Myöskin se, että 92-vuotiaana ei ole elämä edessä vaan se on jo päättymässä. Olkoon vaikka kymmenen vuotta elinaikaa, niin siltikin suurin osa elämästä on eletty niukkuudessa. Nyt voi olla viimeisiä hetkiä antaa itselle, arvostaa itsen saavutuksia, myös rahan avulla. Varmasti tämänkin mummo arvosti lapsiaan ja kaikkea elämässään. Enkä häntä moiti omista valinnoistaan. Pistää vaan miettimään omalla kohdalla, toiminko noin vai osaanko elää omannäköistä elämää. Tarviiko minulla olla tilillä rahaa elämän päättyessä lapsiani varten?

Tätä kertomusta kirjoitan omasta näkökulmasta, elämässäni oppimien ja kokemieni asioiden kautta. Uskalsin sanoutua irti vakituisesta työpaikasta, myydä kodin, lähteä Lappiin, siellä pätkätöihin. Mutta kaikista tärkeintä oli irrottautuminen, muutokseen uskaltautuminen, ajatuksin, että pärjään. Käytän rahani nyt siihen, mitä tarvitsen. Olen myynyt tavaroitani, luopunut ylimääräisistä vaatteistani, minulla on nyt vain tarpeellinen, tosi vähällä tavaralla tulen toimeen. Käytän ansaitsemani rahan itselleni, omiin harrastuksiini, omaan aikaani. Olen patikoinut Lapissa, muuttanut moneen paikkaan, jättänyt taakseni turhan tavaran, kirjoittanut runokirjan, käynyt kursseja, joita halusin. Elämänilon löydän tästä hetkestä, en tulevaisuuden suunnitelmista.

Kuitenkin vielä on oppimista. Minun pitää oppia, etten anna ilman vastiketta itsestäni, omista taidoistani, tiedoistani ja voimavaroistani ympärilläni oleville ihmisille. Vapaaehtoistyö on eri asia, sitäkin harrastan. Olen ollut ystäväpalvelussa, kutonut sukkia, jakanut ruokaa, ulkoiluttanut vanhuksia ja harjoitellut kadonneen ihmisen etsintää vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa.

Paljon olen saavuttanut, jotain olen vielä oppimassa, itsearvostusta ja hyväksymistä löytämässä. Raha ei ole kaiken mittari, vaan vastike siitä, että teet työtä toisten hyväksi.

Rakastan itseäni, arvostan ja hyväksyn, siis annan itselleni niitä asioita, mitä tarvitsen. Minulla ne asiat tässä vaiheessa ovat liikunta, hyvä ruoka, lukeminen, kirjoittaminen, ihmisten kanssa puhuminen, luonnon arvostaminen ja mitä muuta tahansa, joka nyt tuntuu omalta. Minun ei tarvitse sanoa ”sitku jään eläkkeelle”, olen tehnyt näitä asioita jo ennen sitä, sillä enhän voi tietää, minkä kuntoinen olen silloin. Olen antanut rahaa lapsille, kun olen pystynyt ja kun he ovat itse olleet tiukilla. Nyt käytän ne itseeni, jotta olen onnellinen lopun elämääni, olkoon se lyhyt tai pitkä.

Arvostan vanhoja ihmisiä ja heidän viisauttaan. Olen saanut tehdä työtä heidän parissaan, auttanut myös vapaaehtoisena heitä mielellään. Jokainen elää omaa elämäänsä kaikessa viisaudessaan. Kunnioitukseni annan kaikille. Vain omaa elämäänsä voi muuttaa. Voimme siltikin jakaa tätä viisautta, omia kokemuksia, ettei kaikkia virheitä tarvitse toisten toistaa.