Kirje perheelleni syntyi, kun olen työssäni kaukana Lapissa perheestäni erossa. Mutta kuitenkin vain ajatuksen päässä.

 

Kirje perheelleni

 

Tämä oma pieni perheeni, mies ja kolme lastani, on minulle tärkeä. Olen sitoutunut siihen ja jättänyt taakseni syntymäperheeni. Se oli aikoinaan kasvualustani, oppimisen paikkani ja nyt aikuisiässä kasvunpaikoikseni on tullut parisuhteeni, lapset, kaikki työpaikkani, työkaverini ja ystävyyssuhteeni. Sekä kaikki haasteet, joita olen kohdannut.

 

Rakkaalle tyttärelleni haluan sanoa, että on niin kaunista, kun hän uskoo, että hänen yli kuusikymmentä vuotias äitinsä vielä kehittyy ja oppii vaikkapa ylämäkivedoissa päkiäjuoksua hartiat rentoina ja vielä muistaa hengittääkin. Tai kun hän uskoo, että opin loikkimaan ja tekemään tasahyppyjä ylämäkeen. Mutta kyllähän minä kehitynkin ja opin, sillä onhan minulla minulle paras mahdollinen opettaja, oma tyttäreni. Tyttäreni toki opettaa minua kaikessa muussakin. Opettaa minua omasta naiseudestani ja miten olen siirtänyt kaiken naiseudestani monine puolineen hänelle itselleen. Tai hän näyttää minulle sen, milloin olen liiaksi kontrolloimassa myös muiden elämää. Tai hän opettaa ihan vaan rakkaudesta ja välittämisestä, osata rakastaa omaa lastaan, pitää hänestä huolta ja sitten kuitenkin irroittaa otteensa ja antaa hänen elää omaa elämäänsä kaikkinen huolineen, murheineen, iloineen ja haasteineen. Vaikka voisin kokemuksesta sanoa, että ei kannata murehtia, sillä kaikki järjestyy. Eikä kannata kontrolloida, sillä sielu huutaa vapautta olla oma itsensä. Herkkä, erilainen, samanlainen tai juuri se millainen haluaa olla ja millaisena on parhaimmillaan. Toisista välittämättä. Ja että naisena ja naisellisena on hyvä olla tässä ajassa. Niitä minä olisin hänelle halunnut opettaa. Ja opetankin, samalla kun itsekin opin.

 

Rakkaalle pojalleni, vanhimmalle lapselleni, olen kiitollinen, sillä hän teki minusta äidin. Äidin, joka halusi hoivata ja kasvattaa lastaan omalla tavallaan. Itkit ja huusit ja minä kannoin, vaikka sain ulkopuolelta neuvoja, että anna huutaa. Sanoin, että kannan niin kauan kuin jaksan ja kannoin. Uskoin kyllä silloin liikaa tutkittuun tietoon, neuvolan oppeihin enkä kuunnellut lastani, joka itki kipujansa. Uskoin maanviljelyskodissa kasvaneena, että viljat ja maito ovat parasta ruokaa lapselle. Mutta ei se niin ollut. Lapseni sai kärsiä. Olihan ne viljat tauolla mutta kokonaanhan ne olisi pitänyt jättää. En vaan osannut vaatia vaan tein niinkuin sain ohjeita. Kaiken tuon lisäksi olisin halunnut suojella lastani kiusaamiselta. Mutta siitäkään en riittävästi tiennyt tai nähnyt hänen hätäänsä. Lapseni peitti kaiken sisäänsä. Tuli yöllä viereen, sai sinne tulla. Mutta olisin halunnut häntä lohduttaa kaikilla vaikeilla hetkillä. Kaikilla niilläkin, joista en tiennyt. Edelleen haluan olla se leijona-emo, joka suojelee lastaan, kaikkia lapsiaan aina, kun heillä on vaikeaa, aikuisenakin. Se on äitiyttä parhaimmillaan. Ja vaikka tiedän, että he pärjäävät omillaan. Kiitos poikani huolenpidostasi, että pysyisin kunnossa kaiken ikää. Teit minulle uskomattoman rankan pakarahaasteen tavoitteena hyvä lihaskunto päästäkseni ylös lattialta, jos sinne satun kaatumaan. Tein pakarahaastetta uskollisesti, vaikka se oli rankkaa. Nyt teen kahvakuulajumppaa ja välillä juoksentelen ylämäkivetojakin ylläpitääkseni lihaskuntoani. Ja jaksaakseni myös työssäni ja vapaa-ajallani.

 

Toiselle rakkaalle pojalleni. Huolimatta akateemisesta urasta ja huolimatta siitä, että kotona sai vaan yksinkertaista äidin tekemää ruokaa, niin olet innostunut monipuolisesta ja terveellisestä ruuasta ja ravinnosta ja että hyvistä aineksista saa uskomattoman maukasta, kun siihen panostaa ja käyttää aikaa. Ehkä se on auttanut, kun kotona sai tehdä omia ruokia tai leipomuksia ja niistä ohjeita. Nyt saan poikani luona käydessä useinkin kolmen ruokalajin gourmet-illallisia viineineen hyvässä seurassa. Poikani on myös opettanut minua äitiyteen ja leijona-emomaiseen huolehtivuuteen. Omaa paikkaa hakevana mutta silti keskustelevana nuorena asioihisi oli kuitenkin helppo ottaa kantaa äitinä. Sain hoitaa lukioikäistä sinua myös kuin pienokaista, kun sinulla oli ihottuma päästä varpaisiin ulottuvana. Ja yritin myös sinulle kertoa kuinka ainakin minä sinua rakastan, vaikka maailmassa on paljon pahaa. Sinulta voin kysellä aina vaan uudestaan ravinnon imeytymisestä, liikunnan vaikutuksista tai tietokoneen käytöstä ja aina saan apua ja vastauksia. Joita kysyn taas jonkin ajan kuluttua uudelleen.

 

Voiko vielä väittää, että vain äiti ja isä kasvattavat lapsiaan, kun se minun mielestäni on myös toisinpäin. Kyllä lapset kasvattavat vanhempiaan. Oma perheeni on ollut minulle tärkeä elämänkoulu ja opettajat siellä.

Vaikka yrittäisin tasoittaa lasteni tietä, siinä en onnistu, vaan heidän täytyy kulkea omat polkunsa, kokea omat haasteensa, saada nöyrtyä, epäonnistua, surra, onnistua ja iloita omassa aikataulussaan ja järjestyksessään.

Ja äitinä täytyy se vain hyväksyä. Lapset elävät omaa elämäänsä, myös minä jatkan omaani omalla tavallani.

 

Aviomieheni jaksaa opettaa minulle rakkautta, antamaan ja vastaanottamaan. Se on minulle vaikeaa. Johtuneeko sitten oman syntymäkotini mallista, jossa en sitä oppinut tai nähnytkään koskaan. Varmasti sielläkin rakkautta oli, se vaan näyttäytyi erilaisena. Isän oli tärkeä huolehtia toimeentulosta ja saada lapset kasvamaan ja löytämään ammatin ja työpaikan. Se oli sitä sen ajan välittämistä. Välillä on vaikeaa, kun en pysty ilmaisemaan tunteita, en osaa sanoa, mitä haluan vaan kiukuttelen, syytän ja syyllistän ja sitten häpeän ja syyllistyn itse kaikkeen. Oman itseni arvostaminen ja hyväksyminen on ala-arvoista ja koen useimmiten, että minua arvostetaan vain työn ja ammatin ja tekemisen kautta. Haluaisin ihmisten lopettavan kyselyn, että missä olet töissä, kun minä olen muutakin kuin ammattini. Olen ihminen. Ihminen, joka haluaa antaa ja saada rakkautta, haluaa olla itsensä hyväksyvä ihminen ja toteuttaa omia unelmiaan. Haluan näyttää haavoittuvuuteni. Haluan olla heikko. En kuitenkaan halua tulla hyväksikäytetyksi. Kaikki tuo on vaikeaa, sillä olen oppinut kontrolloimaan itseäni, tekemisiäni, olemistani ja selittämään kaikille, miksi en ole töissä. Kaikkea tuota olen oppimassa paitsi lasteni ja aviomieheni kautta myös ystävieni mahdollistamana. Toivon oppivani ihan niinkuin opin ylämäkivedoissa päkiäjuoksua tai toivon olevani sinnikäs kuten olin pakarahaastejumpassa ja lisäksi toivon oppivani olemaan kärsivällinen ja elämään tätä hetkeä. Toivon myös oppivani rakastamaan pyyteettömästi, odottamatta vastapalvelusta. Ja sanomaan ja näyttämään tunteeni. Ja kaikista tärkeintä, että opin rakastamaan itseäni ja sanomaan, olen/olet rakas, paitsi itselleni myös aviomiehelleni ja lapsilleni.

 

Vaikka jumppaamalla tai juoksemalla ylämäkivetoja en saakaan kaikkia vatsamakkaroitani pois, en siitä välitä. Olen oppinut hyväksymään ne ja opettelen rakastamaan niitä, sillä ne johtuvat kolmesta lapsestani ja joita en antaisi pois enkä vaihtaisi pyykkilautavatsaan.

Yksi syy myös miksi kahvakuulailen tai harrastan liikuntaa muutenkin on se, että pysyn terveenä, tasapainoisena, kuollakseni jossain vaiheessa terveenä vanhuuteen. Vanhuuteen, joka ei ole sairaus eikä siihen tarvita lääkkeitä. Kehoni ei ole enää kuten nuorena, ei ole kimmoisa eikä niin nopea mutta ei sen tarvitsekaan, kunhan se toimii. Ja siihen voin itse vaikuttaa. Ja loppujen lopuksi, onko täydellisen terve vanhakaan ruumis tärkeintä. Onko kuitenkin tasapainoinen sisäinen olotila, mielen tyyneys ja onnellisuus tärkeämpää. Ja se, että on tehnyt parhaansa, vaikka ei ole saavuttanut maallisia meriittejä. Sekä toteuttanut unelmiansa, pieniä tai vähäpätöisiä ja suuriakin, mutta toteuttanut jotain, jota on aina halunnut tehdä. Kiitän kaikesta pienestäkin joka päivä.